Lapsena luistelin monesti "labyrintissa". Läheisen järven jäälle tuotiin rekoilla tukkinippuja, ja kun niitä oli paljon niin ne painoivat jään notkolle, jolloin jostakin jään halkeamasta nousi vettä jään päälle. Ja uusi veden pinta jäätyi oikein hyväksi sileäksi luistelujääksi. Kymmenien tai satojen tukkinippujen väleissä oli hauskaa sitten luistella.
Kerran kävi niin (olin silloin noin 10-vuotias) että luistimeni osui aivan jään pinnassa olevaan tukkiin, ja kaaduin ja törmäsin päin tukkinipun päätyä. Se ei ole oikein hyvä paikka törmätä, koska tukit eivät olleet tasamittaisia vaan tukkien päät sojottivat siinä mikä minkäkin pituisena. Edelleen minulla on selvä mielikuva törmäyshetkestä - sitten pimeni. Seuraava mielikuva on se, että näin itseni jäällä makaamassa, olin vähän matkan päässä ja katselin itseäni yläviistosta, ikäänkuin muutaman metrin korkeudelta. Ajattelin aivan rauhassa ja levollisin mielin, että täältä minut sitten löydetään kuolleena. Olin selvästi toisessa maailmassa, toisessa ulottuvuudessa, joka tuntui todellisemmalta, ja jossa kuolemani ei ollut mikään ihmeellinen asia.
Sitä seuraava muistikuva on tuska, kun en saanut hengitetyksi. Kivuliaasti sain vedetyksi yhden kerran ilmaa sisään. Sitten meni vähän aikaa, ja uudestaan sama tuska ja sama kivulias sisäänhengitys. Kunnes vähitellen hengitys alkoi toimia normaalisti ja ymmärsin makaavani jäällä. Nousin siitä ylös, arvelin törmänneeni tukkeihin niin että yksi tukin pää osui päähän ja toinen vatsaan. Ja lähdin sieltä kotiin, enkä puhunut asiasta kenellekään, en edes kotiväelle.
Tämä ei ole varsinaisesti kokemus taivaasta, vaan toisesta ulottuvuudesta joka ilmeisesti on koko ajan läsnä samassa paikassa kuin maallinen olinpaikkamme - mutta normaaleissa olosuhteissa me emme vain näe sitä.