Ei se aina se uskossa olon pituuskaan kerro mitään siitä, onko uskovalla kaikki inkkarit kanootissa. Kyllä joskus voi olla niinkin, että vasta uskoon tullut tajuaa asioita paremmin kuin pitkään uskossa ollut. En oikein tykkää ajatuksesta, että automaattisesti pitäisi kunnioittaa uskossa olon pituuden perusteella. Olen nähnyt, miten pitkään uskossa olleetkin voivat olla aivan kuutamolla siitä, mistä kristinuskossa on kyse.
Onko siis niin, että seurakunnan toiminnassa voi olla mukana vuosikymmeniä, mutta hengellinen kasvaminen jää lapsen tasolle?
Ehkä siinä voi käydä niin, että oppii kyllä hyvin seurakunnan (=kokouksissa istumisen) tavat ja maneerit, mutta siihen se
sitten jääkin.
Jostakin luin näkemyksen, että kristittynä ei voi kasvaa sen pitemmälle kuin on kasvanut ihmisenä. Onko tässä
se asia, mikä seurakunnissa jää ymmärtämättä? Vai onko asia jopa niin, että seurakuntalaiset halutaankin
pitää "uskontokerhon jäseninä" jotka tyytyvät toistuvaan samanlaiseen kokoustunnelmaan - eivätkä itse kasva
ja rupea esittämään johtajille kenties hankaliakin kysymyksiä?
Vasta uskoontullut saattaa todellakin nähdä että tässä asiassa on jotakin mätää - mutta yleensä
ennen pitkää mukautuu samaan meininkiin (*voih*)...