Mulle on uskoon tulemisen hetkestä lähtien ollut aina selvää, että Jumalan puolelta pelastus on varma asia. Minun puolelta kyse on pelkästään siitä, tahdonko sitä vai en. Jos tahdon (valita, hyväksyä) Jumalan jo valmistaman pelastuksen, on se minulle varma asia. Jos en tahdo (valita, hyväksyä) sitä, on myös täysin varmaa että en tule pelastumaan.
Joku on kritisoinut tätä siitä, että se jättäisi jotain pelastuksesta ihmisen varaan. En ole kuitenkaan koskaan ajatellut tai kokenut asiaa niin. Kyse on siitä, että olen hukkumaisillani, ja Jumala ei ainoastaan heitä pelastusrengasta johon voin viimeisillä voimillani tarttua, vaan Hän tarttuu minuun kiinni ja nostaa minut ylös vedestä. Voin valita tartunko Hänen käteensä ja irroitan sen itsestäni, vai annanko Hänen pelastaa minut. Kadotuksen valitseminen on pistintä vastaan potkimista, eli tietoista ja aktiivista toimintaa ihmisen puolelta. Pelastuksen valitseminen on Jeesuksen uhrin hyväksymisen, jonka kautta Jumala tekee ihmeellisen pelastustyönsä ja jatkaa sen tekemistä erilaisin tavoin ja ilmenemismuodoin koko meidän elämämme ajan - sitä on kaikki hengellinen elämämme ja tekemisemme. "En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa".
Kiistat aiheesta syntyy mun nähdäkseni siitä, kun ei oikein olla ymmärretty tätä paradoksia, vaan ajatellaan asiaa inhimillisestä näkökulmasta. Eli että kyse on joko siitä, että ihminen tekee, tai siitä että Jumala tekee. Raamattu avaa erilaisen näköalan, jonka kautta ymmärretään että kun meistä näyttää siltä että ihminen tekee, se voikin olla Jumala joka tekee. Ihmisen tavoin puhuessa me voimme sanoa että valitsemme pelastuksen, mutta Hengen salaisuuksia selittäen Jumala pelastaa.