Ajattelin jo hetken aikaa, että pitäisikö tänne avata keskustelu syyllisyydestä,
tai oikeasta / väärästä syyllisyydestä.
Vaatimus esim. evankelioinnista saa uskovissa aikaan syyllisyyttä: enkö minä
osaakaan edes evankelioida, miksi en ole kadulla julistamassa Jeesusta, missä vika...
Onko tässä kyse siitä, että on jäänyt lähes trauma siitä että vapaiden suuntien
julistus on ollut vaativaa, tavalla tai toisella syyllistävää? Kun joku esittää
vaatimuksen (ja perustelee sen Raamattuun vedoton), niin lähes automaattinen
reaktio siihen voi olla ahdistus, syyllinen olo.
Onko tällainen syyllisyys väärää syyllisyyttä, turhaa syyllisyyttä? Millaista on
oikea syyllisyys, mistä asiasta sitä voi tuntea, saa tuntea, pitää tuntea??
Tuttua pohdintaa, joka aikoinaan käynnisti sisäisen kriisini, joka johti sittemmin siihen, että minusta tuli "ratkaisukristitty". En enää jaksanut "vatuloida" kysymyksiä siitä, miten hengellisyys ja usko minusta näkyy ja mitä teen ja mitä jätän tekemättä. Tällaista oman navan ympärillä pyörivää "kristillisyyttä" en enää voinut jatkaa, oli oltava muu vaihtoehto. Se vaihtoehto oli ansaitsematon armo.
Entäpä sitten oikea, aiheellinen syyllisyys jostakin asiasta? Miten sen erottaa
"virheellisestä" syyllisyydestä tai ahdistuksesta?
Luulisin, että meillä esiintyy molempia. Olisi hyvä tietää, milloin syyllisyys on aiheetonta.
Paavali kirjoitti korinttilaisille Jumalan mielen mukaisesta murheesta, jota hänen
edellinen kirjeensä oli saanut aikaan. Tämä murhe sai aikaan parannuksen, eli
syyllistäminen oli aiheellista ja hyödyksi.
Eli: kaikki "vatuloinniksi" nimittämäsi ei ole haitaksi, ei kaikkea
pohtimista ilmeisesti pidä lopettaa...? Oman navan ympärillä ei pidä pyöriä,
mutta totuutta kannattaa piirittää ja yrittää ottaa siitä selvää.
Vai onko niin, että ansaitsemattoman armon sisäistäminen tekee
tarpeettomaksi koko kysymyksenasettelun väärästä ja oikeasta
syyllisyydestä?
(Kuinkahan yleiseen käyttöön on tulossa monille täysin uusi sana "vatuloida",
hauska seurata sen leviämistä. Wikisanakirjan määritelmä vatuloinnista:
"tehdä jotakin siten, että muille ei selviä onko tekijä tosissaan tekemässä vai ei, jahkailla, arpoa".)