Minulle se, että oma elämäni olisi mahdollisimman pitkä, esim. äärettömässä muodossaan iankaikkisesti kestävä, ei ole tae tietenkään siitä, että elämäni pelkästään siitä syystä olisi tarkoituksellista. Ihmisen tai eläimen elämä pitkäkestoisena elämänä ei ole sama asia kuin laadukas elämä, vaikka ikuisesti kestävä elämä voi toki olla laadukasta elämää. Mutta kesto ei korvaa laatua, vaikka kestoa olisi loputtomasti. Todella viheliäinen elämä ei välttämättä ole edes yhden sekunnin keston arvoinen, loputtomasti kestävänä viheliäinen elämä olisi pelkkää tarkoituksetonta helvettiä.
Saarnaajan kirjan kirjoittaja on seuraavassa raamatunkohdassa samoilla linjoilla kanssani: "Taas minä katselin kaikkea sortoa, jota harjoitetaan auringon alla, ja katso, siinä on sorrettujen kyyneleet, eikä ole heillä lohduttajaa; väkivaltaa tekee heidän sortajainsa käsi, eikä ole heillä lohduttajaa. Ja minä ylistin vainajia, jotka ovat jo kuolleet, onnellisemmiksi kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja onnellisemmaksi kuin nämä kumpikaan sitä, joka ei vielä ole olemassa eikä ole nähnyt sitä pahaa, mikä tapahtuu auringon alla." (Saarn. 4:1-3)
Miksi totaalinen kuolemani tuhoaisi merkityksen tai tarkoituksen nykyisestä elämästäni? Miksi pelkäisin järkeni valossa kuolemaani? Kun olen todella kuollut, en tiedosta mitään, enkä siitä syystä voi kaivata mitään tai kärsiä mistään tai menettää mitään, kun minua ei ole olemassa kaipaavana tai kärsivänä tai menettävänä tai jotain muuta kokevana, joka voisi kaivata jotain, kärsiä jostain, menettää jotain tai kokea jotain muuta. Todella kuolleena "oleminen" ei siis voi olla minkäänlainen kokemus, ei siis myöskään kauhistuttava kokemus, kun en ole enää olemassa kokijana, joka ainoastaan voi kokea jotain.
Jos en sure sitä tai ahdistu siitä, että en ole ollut olemassa lainkaan miljardeihin vuosiin ennen syntymistäni tähän maailmaan, miksi surisin sitä, että en tule olemaan koskaan sen jälkeen, kun olen täydellisesti menettänyt tietoisuuteni tai tarkemmin sanottuna lakannut menettämästä mitään, kun en ole enää olemassa edes menettävänä? Olemattomuuteni kuolemani jälkeen on samanlaista olemattomuutta, mitä oli olemattomuuteni ennen syntymistäni. Tiedottomana en voi surra mitään, mutta nyt kun olen vielä tietoinen, saatan järjenvastaisesti ahdistua mielessäni siitä, että lakkaan kerran tiedoitsemasta. Kun monena yönä unettoman unen aikana olen ollut kuin kuollut, koska en ole tiedostanut enkä voinut tiedostaa silloin mitään, ja olen ollut kuin autuas siinä tilassa, miksi surisin sitä, että olen kerran oleva iankaikkisesta iankaikkiseen kuin unettoman unen tilassa?
Oman kuoleman pelkääminen on irrationaalista myös siinä mielessä, että kuolemaa ei voi edes kohdata tai todella tiedostaa, sillä silloin kun olen vielä tietoinen jostain, en ole kuollut, mutta kun olen kuollut, en ole tietoinen mistään, en siis tietoinen tietenkään myöskään kuolemastani. Kun minä olen, kuolemaa ei vielä ole, kun kuolema on, minua ei enää ole. Omaa kuolemaa ei siis voi itse sanan varsinaisessa mielessä kohdata. Viikatemies ei satuta kuollutta, kun ei ole ketään, johon sattuisi. Siitä syystä kuolemaa on järjenvastaista pelätä. Kuolemaan johtavat kärsimykset eivät ole sama asia kuin kuolema. Kärsivä on vielä tietoinen asioista. Kärsivä on subjekti, joka tiedostaa olemassaolonsa ja ajan kulun. Kun minä subjektina todella lakkaan olemasta, kaikki, mitä minulle subjektina on ollut olemassa objekteina (ajatuksina, havaintokohteina, muistoina, ja tuntemuksina), lakkaa myös olemasta. Kun ei ole subjektia, ei ole myöskään enää mitään objektia. Ei ole mitään, mikä synnyttäisi kaipausta, eikä ole olemassa kaipaajaa, joka kaipaisi jotain.
Jos kuoleman jälkeen on olemassa helvetti tai jokin muu kidutuskammio, siinä tapauksessa minulla on syytä järkeni valossa todella pelätä sitä, että oma elämäni maan päällä tulee päättymään. Moni kristittykin on pelännyt helvettiä tai pitänyt mahdollisena sitä, että itse voi sinne joutua, esim. siitä syystä jos menettää uskonsa (vrt. Hepr. 6:4-6; Fil. 3:11; 1 Kor. 9:27), joten se, että joku kilvoittelee kristittynä, ei automaattisesti tarkoita sitä, että helvetin tai lopullisen tuomion pelko lähtisi hänestä. Ei kuitenkaan tässäkään tapauksessa minun tarvitsisi pelätä kuolemaa kuoleman itsensä tähden, vaan minun tulisi pelätä yksin sitä, mitä kuoleman jälkeen seuraa (vrt. Hepr. 9:27). Jos ei olisi kuolemaa täällä maan päällä, ei olisi helvettiin siirtymistä. Koskaan loppumaton helvetti alkaa olla todellisuutta vasta kuoleman jälkeen. Vain tässä mielessä kuolema olisi tässä yhteydessä pelottava asia järjen valossa.
Vielä pitkästä iästä, jota jotkut pitävät siunauksena. Pitkä ikä on joillekin iäkkäille ihmisille heidän omasta mielestään kirous. Tällä hetkellä maailman vanhin nainen, joka on pian 129 vuotta vanha, sanoo, että hän on ollut onneton koko elämänsä ajan ja että hänen pitkä elämänsä on ollut Jumalan hänelle langettama rangaistus. Nainen sanoo, ettei hän ole kokenut koko elämänsä aikana edes yhtä onnellista päivää. Hänen elämänsä on ollut raadantaa. Naisella on ollut useita lapsia, joista vanhin kuoli 104 -vuotiaana. "Kun ajattelen mennyttä onnetonta elämääni, toivon, että olisin kuollut nuorena." Tämä lainausmerkkien sisälle laittamani ajatus vanhukselta ja nämä muutamat maailman vanhinta elossa olevaa naista koskevat sanani pohjautuvat alla näkyvään uutisartikkeliin:
http://www.dailymail.co.uk/news/article-5735065/Worlds-oldest-woman-aged-129-says-shes-miserable-day-life.html