Missä ollaan lähellä universalismia? Tuossa saarnassako?
Kuuntelin sen vain yhden kerran, joten en nyt ihan varmasti sano. Mutta jos jätetään kokonaan syrjään ihmisen vastuu, niin hakoteille mennään. En väitä, että tässä saarnassa niin olisi ollut. Jotain sinnepäin olin kuitenkin aistivinani. Minulla on vara antaa periksi, jos olen väärässä.
Armosta puhuttaessa mennään harhaan, jos sekoitetaan armo ja armon vastaanottaminen toisistaan. Ne ovat jo kieliopillisestikin eri asioita. Valaisen tätä esimerkillä:
Oletetaan, että riikas sukulaiseni on kuollut Amerikassa. Hän on testamentannut omaisuutensa minulle ja siitä tulee tieto postissa. Päästäkseni hyötymään perinnöstä, minun on mentävä postiin ja kuitattava lähetys perille tulleeksi. Jos en mene, eikä mitään muuta tietoa asiasta tule, niin perintö menee sivu suun. Minun on siis jotenkin reagoitava hyvään uutiseen. Se ei suinkaan ole perinnön ehto, vaan sen ehto, että pääsen siitä hyötymään.
Armosta puhuttaessa on samoin, ero on vain siinä, että se Perintö on huikeasti suurempi.
Niin, kyllä minä sen hyväksyn, että ihmisen täytyy uskoa pelastuksen olevan vain armosta Kristuksessa, uskon kautta.
Siitä minusta saarnakin puhui. Pelastus ei siis ole ihmisen ratkaisussa, vaan armossa. Ilman armoa kun ei ole mitään mahdollisuutta pelastua. Mua kiinnostaa siis se, että mihin ihmiset aivan lopulta nojaavat pelastuksessaan.
Jos mietitään sitä armon vastaanottamista, niin siinäkin aloite on Raamatun mukaan Jumalassa. Kukaan ei lähesty Jumalaa jos Isä ei vedä puoleensa. Mun idea ei ole tehdä ihmisestä tahdotonta sätkynukkea tai väittää, että Jumala armahtaa kaikki tai osan sattumanvaraisesti. Mun idea on tuoda esille se, että lopulta minulle jää vain se, että "Herra armahda minua syntistä!". En voi vedota siihen, että kerran otin armon vastaan.
Jotkut vetoavat kerran tekoihinsa ja heille Jeesus sanoo, "En ole koskaan teitä tuntenut, menkää pois laittomuuden tekijät."
Yritän jotenkin kaivaitua näissä pohdinnoissa sinne aivan "pohjalle" ja katsoa mitä siellä on. Tämä ei ole minusta "muna vai kana" -leikkiä, vaan minusta tähän on vastaus olemassa.
Minulle tuli tuossa yhtenä päivänä mieleen sellainen asia näitä pohtiessani, että kun jonkin verran vierastan ratkaisukeskeistä kristillisyyttä, niin puhuisin mieluummin Kristukseenturvautumiskristillisyydestä. En siis turvaa ratkaisuuni, vaan Kristukseen, joka on minulle itsensä ilmoittanut.