Pian on isänpäivä. Efesolaiskirjeestä: "Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset Herrassa, sillä se on oikein."Kunnioita isääsi ja äitiäsi" -tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus-että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä." (6:1-3) Tässä käskyn noudattamisen arvo näyttää olevan oman elämän suotuisa jatkuminen pitkään. Miksi ajattelette kirjeen kirjoittajan antaneen vanhempien kunnioittamiselle ikään kuin päämääräsyyksi kunnioittajan itsensä pitkän ja hyvän tai menestyksekkään elämän? Tuo lupaus vaikuttaa mielestäni enemmän juutalaiselta kuin kristilliseltä ajatukselta, vaikka se on toki molempia. (Juutalaisuudessahan Jumalan siunaus oli ennen kaikkea ajallista ja aistein havaittavaa siunausta.)
Ensimmäisen jakeen (6:1) sana lapsi (τέκνον) tarkoittaa yhteydessään nuorta lasta, ei aikuista lasta, mutta vanhempien kunnioittaminen ei koske vain nuorta vaan myös vanhempaa jälkeläistä, vaikka vanhempaa lasta ei ehkä tarvitse houkutella kunnioittamaan vanhempiansa antamalla miellyttäviä lupauksia kunnioittamiseen liittyen. Koska ensimmäisen jakeen verbi "olla kuuliainen" (ὑπακούω) tarkoittaa tottelemista, sitä ei voi oikein soveltaa aikuisen lapsen ja vanhempiensa väliseen suhteeseen. Aikuisen ihmisen ei katsota olevan vanhempiensa alamainen siinä mielessä, että vanhempiansa on toteltava. Jakeen 2 verbi "kunnioittaa" (τιμάω) tarkoittaa myös arvostamista. Toisen ihmisen arvostaminen on helppo mieltää päteväksi myös aikuisen lapsen ja hänen vanhempiensa väliseen suhteeseen. Kun vanhempiansa arvostaa, on valmis tekemään heidän hyväkseen ja puolestaan asioita.
Jos vanhempiensa kunnioittaminen tai arvostaminen olisi vain ja ainoastaan väline johonkin muuhun, niin kuin tässä kunnioittajan pitkään ja hyvään tai menestyksekkääseen elämään (6:3), vanhempiensa kunnioittaminen ei olisi tärkeää sinänsä tai itsessään. Ei voi tietenkään hyvin perustein väittää Efesolaiskirjeen kirjoittajan ajatelleen, että kunnioittaminen tai arvostaminen on vain ja ainoastaan väline johonkin muuhun, mutta koska hän kunnioittamisen tai arvostamisen välineellistä tai "ponnahduslauta" -puolta painottaa ("että menestyisit ja kauan eläisit"), hän ehkä haluaa tehdä kunnioittamisesta tai arvostamisesta houkuttelevamman, sillä kuka ei luonnostaan haluaisi elää pitkää ja hyvää tai menestyksekästä elämää. Toisaalta jos jotain asiaa tai toista ihmistä arvostaa (kunnioittaminen tarkoittaa siis myös arvostamista), niin ei voi täysin ristiriidattomasti mielestäni ainakaan sanoa, että arvostaa jotain asiaa tai ihmistä, mutta oikeastaan perimmältään arvostaa jotain sen arvostamisen avulla saavutettavaa arvostettavaa asiaa (tässä: pitkää elämää ja menestystä). Toisaalta jos joku sanoo, että hän arvostaa terveyttä, niin hän ei todellisuudessa ilmaisisi ristiriitaisuutta, joka kumoaisi terveyden arvostamisensa, jos hän lisäisi, että hän arvostaa terveyttä, koska hän saa sen ansiosta muun muassa auttaa ihmisiä, joita hän arvostaa ja joita hän ei voisi auttaa ilman terveyttään. Hän siis arvostaa sekä terveyttä että sen avulla saavuttamiansa muita arvostamiansa asioita. Vanhempiansa voi arvostaa, vaikka ajattelisi vanhempiensa arvostamisen avulla saavuttavansa muitakin arvostamiansa asioita.
Mielestäni kolmannen jakeen "lupaushoukutin" ei kuitenkaan ole itsessään tai sinänsä mikään erityisesti hengellinen houkutin, koska kuka tahansa ihminen haluaa luonnostaan elää pitkän ja menestyksekkään tai hyvän elämän. Jos ajatus menestyksekkäästä elämästä merkitsisi päinvastaista kuin mitä sillä yleensä ajatellaan, eli jos se tarkoittaisi myös paljon aivan hirvittäviä kärsimyksiä sisältävää elämää, silloin se saattaisi olla hengellinen "houkutin" erotukseksi luonnollisesta pitkän ja hyvän elämän houkuttimesta, sillä ihmiset kuin ihmiset toivovat pitkää ja hyvää elämää ilman mitään hengellistä vakaumustakin; mutta mikä ei-masokistinen motiivi voisi selittää jonkun ihmisen kärsimystäyteisen elämän haluamisen tai sen, että ihminen kokisi suurenmoisena asiana kärsimystäyteisen pitkän elämän, kun vain kunnioittaisi vanhempiansa? Agapen synnyttämä ja ylläpitämä motiivi varmaankin (mitä tulee kärsimyksiä ja vaaroja ja henkilökohtaisia uhrauksia kohti menemiseen), mutta missä puhtaasti vain ja ainoastaan sen motiivin varassa tapahtuvaa itsensä todella uhraavaa toimintaa on havaittavissa? Jossain varmaan nykyäänkin, olettaisi kristitty, mutta varmaan harvemmin kuin haluaisi uskoa?
Jonkun sanan hengellinen sisältö on helppo mieltää luonnollisen tai normaalin merkityksensä vastakohdaksi esim. raamatunkohdan 1 Kor. 2:9-16 valossa. Tietynlainen tappio on hengellisessä mielessä voitto, tietynlainen häpeä on kunnia, tietynlainen köyhyys on rikkautta, kärsimys on armoa jne.
Mitä kristityn vanhempiensa kunnioittamisessa tai arvostamisessa on mielestänne sellaista, jolla on selvä eroavuus siihen vanhempien kunnioittamiseen tai arvostamiseen, mitä tapahtuu juutalaiskristillisen uskon ulkopuolella? Esim. monet uskonnottomat välittävät paljon vanhemmistaan ja pitävät niistä huolta. Onko sen lisäksi, että kristitty rukoilee vanhempien puolesta jotain muuta eroavaisuutta, joka oman kokemuksenne tai näkemyksenne mukaan on huomattava?
