Kirjoittaja Aihe: Kristinuskosta ja mindfulnessista sekä rakastavan ystävällisyyden meditoinnista  (Luettu 215 kertaa)

Poissa Korpima

  • Viestejä: 524
Lueskelin Timo Eskolan blogikirjoituksia Mindfulnessista (osa yksi: https://timoeskola.wordpress.com/2023/05/12/mindfulness-ja-budhhalaisuus/ ja osa kaksi: https://timoeskola.wordpress.com/2023/05/15/mindfulness-ja-kristinusko/). Mieleen tuli muutama ajatus.

Ennen kuin minusta tuli kristitty harjoitin mindfulness-meditointia stressin ja rentoutumisen apuvälineinä ja myös (harvoin) rakastavan ystävällisyyden (loving kindness) meditaatiota, jossa pyritään laajenevissa kehissä kehittämään rakkauden ja hyväntahtoisuuden tunteita. En tosin luultavasti tajunnut buddhalaisista virityksistä tai taustoista (jos niitä oli) juuri mitään, keskityin vain hengittelyyn ja toivottamiseen. Muistaakseni kävin tosin jollakin meditointiretriitillä.

Mitä on rakkaudellisen ystävällisyyden asenne?

Lainaus
"Barbara O-Brien kuvailee mettaa eli rakastavaa ystävällisyyttä 'hyväntahtoisuudeksi kaikkia olentoja kohtaan ilman syrjintää tai itsekästä kiintymystä'. Kun ihminen harjoittaa tätä ominaisuutta, hänen kaikkia olentojaan kohtaan tuntemaansa rakkautta verrataan kiintymykseen, jota äiti tuntee lastaan kohtaan. Hän toteaa, että vihan, pahansuopuuden, vihan ja vastenmielisyyden kaltaiset piirteet poistuvat.” (Lähde: https://www.pbrenewalcenter.org/blog/loving-kindness-in-the-buddhist-and-christian-traditions/, suom. DeepL.com).

Kokemuksellisesti tässä on jotain perää, onnistuin joskus todella herättämään tällaisia positiivisia tunteita. Toisaalta kyseessä on asenne ja tunne – on epävarmaa säilyykö se kaikissa tilanteissa tai muuttuuko se ”lihalliseksi” toiminnaksi toisten hyväksi. Tunne on kenties vain pettävää pintaa, onko muutos todellista ja pysyvää, säilyvää?

Kristinuskon perinteessä tällaisia tekniikoita ei tietääkseni ole, vaan keskitytään useimmiten lähinnä rukoukseen Jumalalle (katolisilla taitaa olla rukousnauhoja ja Jeesuksen pyhän sydämen mietiskelyä, en tiedä tarkemmin). Täytyy myöntää, että tunnetasolla ja kokemuksellisesti en ole juuri kokenut muuttuvani kristillisten rukousten seurauksena – toki varmasti Pyhä Henki on muuttanut minua monella tavoin, mutta huomaamattani sitä itse selkeästi ja vailla selkeitä kokemuksia. En siis ole varsinainen tunneihminen, niitä täytyy useimmiten herättämällä herätellä. Outoa ja yllättävää kyllä itselleni, että niitäkin voi löytää ja kaivaa esille.

Joka tapauksessa mielenkiintoinen kysymys, voisiko Raamatussakin kaivattua rakkaudellista suhtautumista toisiin parantaa kehittämällä asenteita tai tunteita ja meditaation kaltaisilla mielikuvaharjoituksilla: onko tästä mitään hyötyä, onko se suorastaan haitallista? Jotenkin omalla kohdallani tuntuu, että oletusarvoinen suhtautuminen toisiin ihmisiin on melko asiallinen, jopa ulkokohtaisen pinnallinen, ei niinkään sydämellisen arvostava ja rakkaudentunteita täynnä oleva. Toisaalta Raamatussa ei tosiaan tällaista ”tekniikkaa” ole ja rukous suuntautuu ylöspäin Jumalan suuntaan.

Hieman samaa sarjaa voisi tosin ajatella olevan vaikkapa kaunokirjallisuuden lukeminen: empatiakyky ja toisten ihmisten (arvokkaiden Jumalan kuvien!) perspektiivin näkemisen taito voi kehittyä. Vaikka kaikki ei olekaan ymmärtääkseni pitkällisen kristillisen perinteen mukaista, niin ehkä siitä voi olla hyötyä joillekuille joskus. Toisaalta ehkä tässä on vaaransa – kuvittelee pelkän tunteen tai asenteen olevan arvokkaampi kuin toiminta tai Pyhä Hengen näkymätön vaikutus. Tunteet voivat pettää ja peittää synnin olemassaolon. Rakkaus ei ole vain tunnetta tai asennetta (”sisäinen tunnehöttö”, ”rakkauspilvi”), vaan tekoja ja työtä. Pysyykö tunne kovassa paikassa, vai kaikkoaako se äkisti, kun ongelmia ilmenee? Säilyykö hyväntahtoisuus, kun keskittyminen rikkoutuu? Jääkö mitään jäljelle tilapäisestä kokemuksesta?

Kristillisessä mielessä näihin harjoituksiin (jos niitä päättää käyttää) voisi tietysti pyytää esimerkiksi Jeesuksen siunausta tai mukana oloa. Voisi olettaa, että esimerkiksi rakastavan ystävällisyyden meditaation kaltaisella harjoituksella ei olisi paljoa huonoja puolia, mutta voin olla väärässä. Niitähän ei kuitenkaan Raamatussa ole: Jeesus ei kehottanut meditoimaan tai harjoittelemaan rakastavaa ystävällisyyttä sinänsä. Itsensä uhraaminen käytännössä toisten hyväksi ei ole sama asia kuin ”positiivisen tunnepilven pössyttely” ja tunnekokemusten hakeminen. Nämä tekniikat kuitenkin periaatteessa virittävät tunnistamaan lähimmäiset (ja kauemmaskin) ja haluamaan heille hyvää – ehkä tämä parhaassa tapauksessa näkyisi hyväntahtoisena palvelualttiutena myös arkielämässä muiden ihmisen keskellä. Tunne, asenne ja tekeminen yhdistyisivät.

Voi tietysti kysyä, eikö yksin rukous auttaisi – mihin tarvittaisiin harjoituksia tai meditaatiota, kun meillä on voimallinen Jumala? ”Avaudumme Pyhän Hengen yliluonnolliselle työlle, kun pyydämme häntä tuottamaan meissä ystävällisiä sydämiä, jotka virtaavat ystävällisten huulten kautta (Lähde: https://www.desiringgod.org/articles/kindness-changes-everything, suom. DeepL.com.) En tiedä, ehkä yksin sopiva rukouselämä ja Pyhä Hengen käytettävissä oleminen on täysin riittävä? Tai sitten kehoa ja mieltä voi harjoittaa yhdessä rukouksen kanssa?

Voi miettiä myös, voisiko tähän keskittyminen viedä pois huomiota hengellisestä erottelukyvystä ja pahan vastustamisesta sekä evankeliumin uniikista merkityksestä? Maailma on kuitenkin pahan vallassa, ja Jeesuksen ristiinnaulitseminen syntiemme edestä on pumpulisen tunnehötön vastakohta. Huonoista puolista tuli mieleen myös ajan rajallisuus: Raamatun lukeminen ja perinteinen rukous voivat vähentyä, jos tekee jotain muuta. Synkretismin eli uskontojen sekoittumisen vaaraa voi myös olla: tiukat rajat ovat hyväksi, enkä itse suosittelisi tätä kenellekään kristitylle. Tämä vain pieneltä osalta kuuluu omaan menneisyyteeni.

Yhtenä erotteluna mieleeni tuli myös pelkkien inhimillisen asenteiden ja rakkaudellisten toiveiden eroaminen Jumalalle suuntautuvasta rukouksesta, joka voi olla paljon voimallisempi kuin ihmisen toiveet. Vastakkain asettuu oma itse eli pieni ihminen ja kaikkivaltias Jumala. Toki rakkaudellisten tunteiden ja asenteiden kehittäminen inhimillisessä mielessäkin voi olla hyödyllistä, mutta rukousta ja siunausta korostetaan Raamatussa varmasti syystä – Jumala kuulee rukouksia ja voi vaikuttaa aivan eri tavalla kuin inhimillinenkään rakastava ystävällisyys.

Lopuksi voisi vielä todeta, että näiden asioiden ei tietysti pitäisi ottaa Jeesuksen keskeistä asemaa Jumalana ja pelastajana eli vähentää hänen merkitystään. Pyrkimystä tulisi olla myös ylöspäin kohti Jumalaa. Lähimmäiset ovat tärkeitä, mutta Jumala on tärkein.

Herättääkö tämä mitään ajatuksia tai kannanottoja?

***

Lähde: ‘Loving-Kindness’ in the Buddhist and Christian Traditions, https://www.pbrenewalcenter.org/blog/loving-kindness-in-the-buddhist-and-christian-traditions/

Käytännön ohjeita, mistä on kyse (hui, kääk, epäilyttävän ”progressiivisen kristinuskon” sivustolta): https://progressivechristianity.org/resources/loving-kindness-meditations/ "Olkoot kaikki olennot hyvinvoivia, olkoot kaikki olennot onnellisia, olkoot kaikki olennot vapaita kärsimyksestä." Tästä tulee mieleen, että sen vastakohtien toivottaminen (pahoinvointi, surullisuus, kärsimys) selvästi on huonoa.

Kuitenkin pelastus uskon kautta iankaikkiseen elämään on tärkeämpi kuin edellä mainitut, sinänsä inhimillisesti toivotut tilat. Eikä pyhitys välttämättä etene vailla kärsimystä; Jeesuksenkin tie oli vaikea. Jumalalla on hyviä ajatuksia luomakuntaansa kohden, mutta vaikeuksiakin voi sisältyä elämään. ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jeremia 29:11, https://raamattu.fi/raamattu/KR92/JER.29/Jeremia-29) Ehkä parempi toivotus olisi toivoa ja samalla rukoilla Jumalalta lähimmäisille pelastusta ja pyhitystä, Jeesuksen tuntemusta ja raamatullista tietoa?
« Viimeksi muokattu: 14.07.23 - klo:14:51 kirjoittanut Korpima »

Poissa Korpima

  • Viestejä: 524
Tuli mieleeni, että onhan tuo rimpsu "olkoot kaikki olennot hyvinvoivia, olkoot kaikki olennot onnellisia, olkoot kaikki olennot vapaita kärsimyksestä" ihan hyvä yleinen toivotus koko luomakunnalle - jos pitää kattaa kaikki olennot.

Kuitenkin erityisesti ihmisten kohdalla usko Jeesukseen voi pelastaa sielun, mikä on paljon tärkeämpää kuin pelkkä hyvinvointi tai onnellisuus. Mutta vaikkapa kissalle näin voi varmasti toivottaa.

Ja tässäkin tulee esiin, että oma pienen ihmisen toivotus ei vaikuta mihinkään. Pitäisi siis rukoilla Jeesusta (jolla on voima ja valta), ei vain toivoa itse, jos vaikka kissalla on kärsimyksiä. Vaikka varmaan kaikkien kissojen puolestakin voi rukoilla.
« Viimeksi muokattu: 14.07.23 - klo:15:38 kirjoittanut Korpima »

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 5718
En ole ennen huomannut tätä Korpiman aloitusta.
 
Sen verran minulla on tietoa ja kokemusta, että käytimme työssämme nuorten kanssa ns. Acceptance and Commitment Terapiaa (ACT).

Siinä oli teema, että uskaltaa antaa itsensä kokea ne tunteet mitkä tulevat esille sen sijaan, että yrittää ikäänkuin taistella omia kokemuksiaan vastaan. Teimme sitä työtä aikana, jolloin minä olin melko tavalla hauras ja rikkinäinen vanhempieni kuoleman jälkeen, kun varsinkin kaikkea muuta tapahtui samoina aikoina.

Se muistutti minua siitä, että saan olla armollinen myös itseäni kohtaan ja uskaltaa kokea olevani hauras.


Poissa Korpima

  • Viestejä: 524
Kyllähän etenkin "pään sisäisissä taisteluissa" ja ikävissä ajatuksissa usein kannattaa vain sanoa "pöh" ja jatkaa eteenpäin parempaan. Eikä märehtiä kaikkia juttuja. Lutherilla taisi olla ajatus, että ajatukset ovat kuin lintuja, jotka lentelevät, mutta niiden ei kannata antaa tehdä pesää.

Ainakin itselläni kaikenlaisia ajatuksia esiintyy, samoin myös asioiden luovaa yhdistelyä. Eikä kaikkia - tai useimpia - ajatuksia kannata olla kovin vakavasti. Hieman eräänlaista painetta ajatusmaailman hallintaan tuo se, että Jumala näkee ja tuomitsee kaiken - mutta onneksi on myös armoa.

Eli "ääk, mikä kamala ajatus / mitähän Jumala tästä ajattelee? / vältä ajatusta, vältä, vältä! / nolous, nolous, vastusta, vastusta!" Ja huonona lopputuloksena ajatus jumahtaa päähän pitkäksi aikaa ja kerää kaikenlaista muuta roskaa. Tästä voi päästä eroon rentoutumalla ja ottamalla ajatuksensa vähemmän vakavasti.

Siinä tuo ACT-terapian malli (ymmärtääkseni, luin Wikipediasta) erottaa tarkkaileva tietoinen minä ja ajatukset (ja muistikuvat) toisistaan on järkevä. Ajatuksia ja muistikuvia tulee ja menee, mutta voin hyväksyä niistä osan ja pyrkiä tietoisesti kohti parempaa.

Ajatukseni eivät ole minä, eikä kaikkia ei-haluttuja ajatuksia tarvitse ottaa vakavasti. Muuten ne ikävyydet vasta alkavatkin elämään pään sisällä (jumiutuvat OCD-tyyliin, joskus on käynyt), jos painoarvoa laittaa liikaa.
« Viimeksi muokattu: 27.09.23 - klo:17:46 kirjoittanut Korpima »

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 5718
Niin. ja ideana mielestäni on, että ihminen sallii itsensä kokea erilaisia tunteita, negatiivisiakin ja toteaa että ne tunteet eivät ole sama kuin sinä. EIkä tietty ajatuksetkaan ole sama kuin sinä. Ne ovat vain ajatuksia ja tunteita.


Muistan kun molemmat vanhempani kuolivat kolmen kuukauden sisällä, en todellakaan tiennyt mitä tuntea. En osannut muuta kuin yrittää jatkaa elämää vanhaan rataan, mutta joku jarrutti siinä.
Ja aloin saamaan paniikkikohtauksia kun yritin mennä nukkumaan. Ne oli enemmänkin ns. night terrors, koska näin puoliunessa melko kauhean mielikuvan mikä mieleni oli luonut ja aiheutti paniikin. Olin ihan lukossa, en tiennyt mihin suuntaan mennä ja miten.

Ainakin ulkoapäin sattumanvaraiset pienet tapahtumat antoivat minulle pikkuhiljaa avaimet tuon purkamiseen. Sitä kautta aloin pikkuhiljaa tiedostamaan hyvin vahvan surun, tai mielestäni se oli enemmänkin epätoivoa. Rankka tunne. Ei toivottomuutta vaan epätoivoa.

Eräs usalainen artisti laulaa laulun mikä ilmensi hyvin tuota tunnetta. Laulaja oli kolmekymppinen nainen.
Kun tyttäreni kuuli sen laulun, hän huomautti, että kuulostaa kuin tuo tyttö oli kuolemassa.
Tytär oli vain jotain 8 tai 9 vuotias.

Hoksasin hassun asian, "tuo tyttö" , siis se laulaja oli niin rohkea että uskalsi kokea ja ilmaista tuon syvän surun, paremminkin epätoivon. Tajusin, että höh, tuo tyttö on rohkeampi kuin mä. :-[ :-[

Sitä kautta opin itsekin tuntemaan nutun alla olevan syvän surun/epätoivon.  8) En halunnut olla pelkuri tuon tytön rinnalla.

Sitä kautta night terrors loppuivat. Onneksi.

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 5718
 
Kun noina aikoina, mista kirjoitin, vaikeroin tuntemattomien tunteiden hämmennyksessä ja pelkäsin että Jumalakin oli jättänyt minut, sain ikäänkuin näyn rukouspiirissä.

Oli kaunis aurinkoinen tyyni päivä ja kuvassa oli tyynin veden pinta. Vedessä vasemmalta oikealle lipui pienen pieni purjevene, mikä näytti tietävän päämääränsä ja se tasaisesti rauhallisesti lipun järveä pitkä päämääräänsä.

Minä pienessä veneessä yksin, ei siihen olisi toista mahtunutkaan ja siinä kauniissa rauhallisessa tilanteessa, minä olin täysin epätoivoinen ja hämmentynyt ja lähinnä vedin hiuksiani epätoivossa ja  vene lipui hiljalleen päämääräänsä kohti.

Veneessa oli merkattu veneen nimi, se oli ARMO.

Kuva oli lähes huvittava, kun minun mielialani ei ollenkaan ollut harmoniassa sen tilanteen kanssa. ::)

Sain hyvin vahvan lohdutuksen ja vakuuden tuosta, että Jumala näkee koko tilanteeni ja hän on hallinnassa ja minä olen siis turvassa.
« Viimeksi muokattu: 28.09.23 - klo:15:34 kirjoittanut sandia »

Poissa HelenaM

  • Viestejä: 441
Sandian kertomuksen myötä soi tämä vanha ihana laulu, jossa on mm. tällainen säkeistö:

Purtenani ompi armo,
armo ikuinen.
Turhaan uhkaa meren tarmo,
viima vihainen.

Laulusta on varmasti versioita tuubissa, alkaa sanoin: Pauhatkoonpa elon meri.

Paikalla pax

  • Viestejä: 1327
Eräs uskova pariskunta kertoi kun olivat pikkuhiljaa moittineet Jumalasta, kerran sitten kuuntelivat tämän samaisen laulun, olivat murtuneet ja itkien tehneen parannusta.

Poissa HelenaM

  • Viestejä: 441
Siinä on voimakkaat, lohdulliset sanat. Siinä läsnäolossa ihminen uskaltaa olla.