Tämä toisten tuomitseminen kietoutuu minusta hieman hankalasti siihen, että omat synnit pitäisi kuitenkin huomioida ja tunnistaa. Tuntuu että sama arviointiprosessi on käynnissä, joskin omat synnit on varmasti vaikeampi nähdä kuin muiden (malka silmässä). Joskus pitäisi muistaakseni myös raamatullisesti ojentaa toisia - tai ainakin kaitsijoiden. Samoin tuomareilla on vaikea virka, jossa todella tulee tuomita ihmisiä.
Raamatun kohdassa sanotaan että (1. Kor. 6:2):
Ettekö tiedä, että pyhät tulevat kerran olemaan maailman tuomareina? Jos te saatte tuomita maailmaa, ettekö muka kelpaa tuomareiksi vähäpätöisissä asioissa?
Ettekö tiedä, että me tulemme tuomitsemaan enkeleitäkin – kuinka emme sitten voisi ratkaista tämän elämän asioita? (https://www.raamattu.fi/raamattu/KR92/1CO.6)
Samoin maailman hyvää ja pahaa pitäisi arvioida - siis siinä mielessä ainakin, ettei tekisi itse pahaa. Tai vaikka kirkon ympäristössä, jos ottaa kantaa vaikkapa moderneihin kiistakysymyksiin. Juuri tuli mieleen avioero, kun sellainen tuli vastaan yhdessä tekstissä - pitäisikö kurtistella kulmia (hyi, hyi!), vai peukalo pystyyn ja sanoa "tsemppiä, kyllä se siitä!" "Lakihenkisyys" vs. rakkaudellinen sormien läpi katselu.
Tavallaan helpointahan olisi vain keskittyä rakkauteen ja tsemppaavaan optimismiin. Mutta kyllä varmasti joskus joutuu ja kannattaa ottaa tiukasti kantaa: "tämä on väärin, ei näin, tästä tulee tuomio". Rakkaus ja totuus (tai tuomio) voivat olla joskus hankalia yhdistää täydellisesti. Jumalan tuomio on oikea ja täydellinen, mutta miten ihmisen tulisi arvioida ja ajatella asioista (omien ja muiden)? Epätäydellisyyttä on kuitenkin maailma täynnä, silti esimerkiksi oikeusjärjestelmäkin suitsii pahaa tuomioiden avulla.
Lisäys: löysin täältä ketjun tuomitsemisesta (
http://puimatanner.net/index.php?topic=1304.msg55394), jossa oli myös linkki pitkähköön opetukseen. Täytynee tutustua paremmin.
