Annetaan asiantuntijalle puheenvuoro. Näkemyksessä ei ole uskonnollista aspektia:
LIIKA ON LIIKAA
Musiikkia on liikaa. Sitä on kaikkialla koko ajan, halusimme sitä tai emme. Kauppakeskukset,
hotellit, viestimet, Internet – kaikki ne tuuppaavat korvillemme musiikkia,
ikään kuin varmuuden vuoksi.
Myös musiikkiperäistä äänenpainetta on liikaa. Musiikkia soitetaan useimmiten liian
kovaa. Volyymi liittyy tavallisesti huomion herättämiseen tai vaikuttavuuteen. Pohjalla
on jonkinlainen alkukantainen vaisto siitä, että kovempaa on parempi, jotenkin
enemmän elossa.
Musiikki taipuu ja alistuu kaikkiin kuviteltavissa oleviin käyttötapoihin ja mieltymyksiin.
Sitä voi käyttää melkein mihin tahansa. Sillä voi viestiä ja viehättää, innostaa
ja villitä, pelotella ja ärsyttää.
Vaikka musiikittomilla ravintoloilla tuntuisi olevan entistä enemmän kysyntää, valtaosa
meistä ei kuitenkaan jaksa erityisemmin ponnistella voidakseen valita ääniympäristönsä
tai altistustasonsa. Siksi yhä paheneva musiikin tuputtamisen kulttuuri on
mahdollinen. Kun yleisö ei valita, sietäminen tulkitaan kysynnäksi.
Ipodit ja MP3-soittimet, nuo tuhansien laulujen laitteet mahdollistavat käsityskyvyn
ylittävän musiikkivaraston mukana pitämisen ja käyttämisen koska ja missä tahansa.
Kukaan ei edes muista niin montaa kappaletta nimeltä, ainakaan hyviä kappaleita.
Kuunneltavaksi päätyvä musiikki valikoituukin yhä useammin valikkoja selaamalla,
eli itse asiassa hylkäämällä. Ei tätä, ei tätäkään, no tätä nyt ei ainakaan, no ehkä tämä,
tai ei sittenkään, tätä voisi ehkä kuunnella kertosäkeen verran... Yhä enemmän musiikkia
pitää hylätä, että löytyy se, mitä voisi vähän aikaa ... sietää. Eikö tässä ole jotain
oireellista? Kyse ei voi olla pelkästään nykyihmisen kiireestä ja lyhenneestä pinnasta.
Se että muusikkojen työtilaisuudet eivät ole lisääntyneet, vaikka soivan musiikin
käyttö kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa yhteyksissä on massiivisesti lisääntynyt,
tarkoittaa viimeistään nyt sitä, että äänitteet ovat syrjäyttäneet elävän esityksen
kaikkialla, missä elävä esitys ei jostain syystä ole ehdottoman välttämätön. Noita syitä
tuntuu löytyvän entistä vähemmän.
90-luvun loppupuoliskolla musiikkitaiteilijat visioivat netin mahdollisuuksia, kuinka
päästäisiin suoraan kontaktiin yleisön kanssa ilman turhia välikäsiä. Ainakin toistaiseksi
näyttää kuitenkin siltä, että arvoketjut ovat netti- ja mobiilimusiikissa pikemminkin
pitenemässä. Kakun jakajia on tarjolla lisää, ja musiikin yksikköhinta on pohjalukemissa,
eikä vähiten laittoman nettitarjonnan ansiosta. Ostajia ei kuitenkaan ole
tulossa lisää, vaan uustarjonta syrjäyttää ensisijaisesti olemassaolevaa tarjontaa.
Ei siis ole ihme, että taiteilijoiden siivu teollisuuden kokonaispotista on entisestään
ohenemassa, jopa niin, että siivusta alkaa näkyä läpi. Tällaista läpinäkyvyyttä muusikot
eivät kuitenkaan erityisemmin kaipaa.
Radiokanavat käyttävät yhä enemmän musiikkia, vaikka samalla valittavat Gramexkorvausten
korkeaa tasoa. Miten “liian kalliin” hyödykkeen käyttöä kannattaisi liiketoiminnassa
koko ajan lisätä? Terveillä markkinoilla alettaisiin käyttää jotain muuta
hyödykettä, ehkä suorastaan ryhdyttäisiin tuottamaan omaa ohjelmasisältöä. Kun
musiikki on niin halpaa, juuri mitään muuta – esimerkiksi omatuotantoisia musiikkiohjelmia
– ei kuitenkaan kannata tuottaa.
Musiikkia on liikaa ja se on liian halpaa. Kumpi on muna ja kumpi kana?
Ahti Vänttinen
Suomen Muusikkojen Liitto ry:n puheenjohtaja
Muusikko -lehti