On yleensäkin epäasiallista yrittää erottaa toisistaan, mikä on oikeasti todellista
ja mikä "vain" mielikuvitusta, luulemista tai unelmointia.
Ihminen on syntiinlankeemuksen seurauksena sidottu fysikaalisiin lainalaisuuksiin, joiden pohjalta hänen aistinsa havainnoivat.
Aika on yksi rajoittavimmista laeista, joka pakottaa ihmisen elämään hyvin suppeasti. Ajattomuutta on mahdotonta ymmärtää, koska järkemme käsittää kaiken aikasidonnaisena.
Aivomme luovat siis harhan, että on olemassa vain ne ulottuvuudet, joita aistimme ja mittailemme.
Rajoituksemme saavat meidät luulemaan, että maantieteelliset etäisyydet ovat vain mitattavia matkoja, jotka ihminen voi voittaa kehittämällä aina parempia avaruuskulkuvälineitä yms.
Kuvitellaan, että koska kukaan ei ole vieläkään törmännyt Jumalaan, vaikka ollaan käyty aika monen kilometrin päässä avaruudessa,
Jumalaa ei voi ollakaan.
Ihminen ei käsitä, että aika, etäisyydet, massa, energia, lämpötila, nopeus, voima yms. suureet ovat todellisuutta vain siksi, että aistimme havaitsevat ne ja voimme käsittää elämää vain niiden puitteissa.
Ihmiselle vierasta on ajatella, että nämä mitattavat ilmiöt ovat vain yksi puoli maailmankaikkeuden todellisuudesta.
Muitakin todellisuuksia on,
mutta niitä emme tavoita järjellämme emmekä aisteillamme.
Kaiken Luoja pitää hallussaan absoluuttista todellisuutta,
mutta luodessaan ihmisen ja antaessaan hänen jäädä henkiin syntiinlankeemuksenkin jälkeen Hän asetti ihmiselle tiukat rajat.
Voimme tavoittaa Hänen todellisuuttaan vain aavistuksenomaisesti ja hetkittäin,
ja siihen tarvitaan usko.
Uskon avulla voimme "unenomaisesti" tai kuin "peilin kautta" päästä hetkeksi vapaaksi aistiemme ja älymme ahtaista puitteista ja kokea jumalallisia ulottuvuuksia.
Tilanne muuttuu varmaan sitten,
kun Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan.
Silloinhan näemme jopa Jumalan kasvoista kasvoihin.