Joillekin evankeliumi näyttää merkitsevän vain alkua, sinänsä tärkeää, mutta jota ei jatkossa tarvitse enää ajatella, kunhan se vain kerran on hoidettu kuntoon. Onkohan tuossa ajattelussa jokin virhe? Mielestäni on.
Paavali puhuu evankeliumin salaisuudesta. Hän kirjoittaa roomalaisille:
Room. 1:16. Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle.
17. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: "Vanhurskas on elävä uskosta".
Tuossahan korostetaan sitä, mitä evankeliumi merkitsee erityisesti uskovalle, hän elää siis Jumalan vanhurskaudesta. Jotain on siis perusteellisesti mennyt pieleen, jos evankeliumin merkitys rajataan vain siihen uskoontuloon.
Mistä tällainen väärikäsitys mahtaisi johtua? Ehkä väärästä opetuksesta. Onkohan niin, että 1. Kor. 3:10-15 on ymmärretty väärin? Siinähän Paavali kuvaa, kuinka hän on pannut perustuksen, johonka itsekukin sitten rakentaa jaloista tarpeista tai sitten heikommista. Tämä rakennus aikanaan koetellaan ja luvataanpa vielä palkkaakin, jos rakennus kestää. Siinähän aivan selvästi ihminen itse rakentaa jotain. Mutta pelastuksesta tämä kohta ei selvästikään puhu, vaan mitä ilmeisimmin siitä, mitä uskovan kohdalla tapahtuu tämän maallisen vaelluksen aikana.
Evankeliumin sanoma on kuitenkin paljon enemmän kuin mikään tähän aikaan liittyvä. Ymmärrän, että evankeliumi on "kokonaispaketti", johon kuuluu perustus ja kaikki sen päällä oleva. Se on ikäänkuin avaimet käteen -talopaketti, jossa kaikki on valmista. Sisältyypä siihen jatkossa kaikki ylläpito- ja huoltokin. Se on perintö, josta pääsee osalliseksi jo ajassa, mutta vasta ajallisuuden päätyttyä saamme sen omistukseen täydessä kirkkaudessaan.
Joillekin evankeliumi näyttää merkitsevän ikäänkuin hartiapankkirakentamista. Perustus saadaan lahjana, mutta itse on hoidettava homma loppuun.