Mielestäni ei-uskovaa ihmistä ei olekaan eikä koskaan ole ollut. Uskomme kohdistuu vain eri asioihin. Kukaan ei voi elää niin, ettei uskoisi asioihin, joita itse ei voi mitenkään järjellään ymmärtää. On vain uskottava ja luotettava johonkin toiseen, koska kaikkea ei yksinkertaisesti voi tarkistaa.
Otan vain pienen esimerkin. Olen kerran käynyt Israelissa ja matka tapahtui lentäen. En mitenkään voi olla perillä sen tekniikan hienouksista, joka vie minut ilmojen kautta perille. Mutta otan riskin, koska on aika suuri todennäköisyys, että kone vie minut perille. Tilastollisesti sama matka autolla olisi paljon turvattomampi. Moni uskoo siihen, että kyllä minä pääsen perille. Huomaamme siis, että tarvitsemme uskoa lähes kaikessa.
Kaiken olevaisen käsittämisessä jokainen tarvitsee uskoa. Joku uskoo siihen, ettei voi uskoa Jumalaan, mutta ei käsitä sitä että muut vaihtoehdot vaativat (ainakin minun mielestäni) valtaisan määrän enemmän uskoa.
Olen aika lailla samaa mieltä.
Yksi syy siihen, miksi joku kristitty pysyy järkensä puolesta agnostikkona, voi olla siinä, että hän vaatii Jumalan olemassaolon todistukseksi liian täydellistä todistusta (nyt en puhu tietenkään siis uskon kautta saatavasta todistuksesta). Meillä ihmisillä on harvoista asioista absoluuttista varmuutta tai todistusta. Harva, jos kukaan, pitää itseään agnostikkona esim. suhteessa väitteeseen, jonka mukaan Sydney -niminen kaupunki on olemassa. Vaikka en ole itse kyseisessä kaupungissa koskaan käynyt, en epäile väitettä, jonka mukaan kyseinen kaupunki on todella olemassa. En pidä itseäni agnostikkona esim. sen väitteen suhteen, että Paavo Ruotsalainen -niminen herätysliikejohtaja on joskus oikeasti ollut olemassa. Vaikka meillä ei ole absoluuttista varmuutta siitä, että Paavo Ruotsalainen on ollut olemassa, pidämme Paavo Ruotsalaisen olemassaoloa menneisyydessä tosiasiana, jota ei ole syytä epäillä. Käytännössä emme epäile monia muitakaan asioita, joista emme kuitenkaan voi saada
absoluuttista todistusta, jota emme voi millään epäillä, niin kuin emme voi epäillä sitä, että 1 + 1 = 2.
Miksi järkeen vetoavan todistuksen Jumalan olemassaolosta pitäisi poiketa normaalista eli siitä, ettemme yleensä tarvitse tai kaipaa
absoluuttista todistusta asioista voidaksemme pitää asioita järjen kannalta tosiasioina, joita ei ole syytä epäillä tai pitää epätosina? Jos agnostinen teisti siis lakkaa täydellisyysvaatimuksestaan suhteessa Jumalan olemassaolon verfioimiseen järjen kautta, hän voi muuttua agnostisesta teististä gnostiseksi teistiksi, joka kuitenkaan ei varmaankaan gnostisuudestaan huolimatta kykene vakuuttamaan jokaista argumenteillaan siitä, että Jumala on olemassa. On hyvä palauttaa mieleen, että hyvät ja pätevät todistukset tai argumentit eivät aina vakuuta kaikkia; silloin ei ole vika argumenteissa, vaan niiden vastaanottajissa. Onhan maailmassa esim. paljon ihmisiä, jotka eivät ole vakuuttuneet juutalaisten massiivisesta joukkotuhosta, vaikka hyviä todistuksia sen puolesta on olemassa. Ihmistä ei siis ohjaa aina yksin
puhdas järki tai ainoastaan järki. (Järkemme on monesti himojemme palveluksessa tai niille alisteinen. Esim. rahanhimoinen rassaa järkeään himonsa palveluksessa, jotta saisi enemmän ja enemmän omaisuutta; järki on siis hänelle renki, ei isäntä. Psykopaatti käyttää järkeään sairaan luontonsa sairaiden himojen palveluksessa. Järkeä on, mutta se on väärien voimien palveluksessa. Jne.) Voidakseen olla mahdollisimman objektiivinen, ihmisen tulisi olla tietoinen siitä, että hän ajattelunsa kanssa ei todellakaan ole niin puolueeton kuin ehkä kuvittelee, ja että järki ei häntä useinkaan ohjaa tai sanele hänelle sitä, mikä on totuus. Ihmisellä kuin ihmisellä on taipumus itsepetokseen.
Jumalan olemassaolon puolesta on hyviä järkeen vetoavia argumentteja, jotka eivät ole verrattavissa siihen, että 1 + 1 = 2, eli ne eivät ole yhtä absoluuttisen epäilyksettömiä kuin matemaattiset väitteet. Miksihän näin? Ajattelen, että siitä syystä, että jos kristillisen teismin mukainen Jumala todella on olemassa (näin uskon), niin Hänen olemassaolonsa täysi epäilyksettömyys joka hetki niin Pekalle, Paavolle, Matille kuin Maijalle rajoittaisi huomattavassa määrin ihmisen omaa tahtoa. Sellaiselle ihmiselle, joka vilpittömästi ja sydämestään etsii Jumalaa, Jumala varmasti antaa epäilyksettömän todistuksen itsestään. Mutta miksi Jumalan pitäisi olla epäilyksetön tosiasia täällä maan päällä myös sellaisille ihmisille, jotka eivät Hänestä pidä? Tai miksi Jumalan pitäisi olla täysin epäilyksetön todellisuus niille, jotka tahtovat valita oman tahdon tien, tai niille, jotka tahtovat jatkaa vanhalla tutulla omavaltaisuuden tiellään?