Puimatanner
Puimatanner => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: Etsivä - 27.08.18 - klo:13:23
-
En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne, vaikka aktiivisesti olen lukenutkin keskusteluja. Koen tämän paikaksi, jossa voi rakentavasti keskustella myös itselle vaikeista aiheista ja näin myös tälläkin kertaa.
Tällä erää mieltäni askarruttaa merkkien ja konkreettisen johdatuksen pyytäminen Jumalalta. Miten itse koette asian, onko tämä oikein vai turhaa? Itse en oikein osaa muodostaa asiasta kantaa, vaikka olen näin tehnytkin johdatusta kaivatessani. Omalla kohdalla en aina tiedä, onko esim. vaatimuksissa kyseessä herkkään omaantunnton ja tunnemaailmaan liittyvät asiat vai oikeasti Jumalan tahto.
Alustan hieman asiaa konkreettisella esimerkilläni. Olen luonteeltani kai jossain määrin neuroottinen. Kovan stressin alla mieleeni nousee asioita, joista koen huonoa omaatuntoa. Hiljattain paineen alle mieltäni vaivasi ajatus siitä, että valokuvat ja kuvaaminen on minulle epäjumala, josta minun täytyy luopua. Omaatuntoa rauhoittaakseni poistin puhelimesta kaikki kuvat, joiden mukana lapseni vauvakuvia. Ajattelin, kuinka haasteellista onkaan kun en voi lähettää nyt isovanhemmille ja kaukaisille sukulaisille kuvia, joita olen tottunut toisinaan lähettelemään. Ajattelin, että voiko tämä olla oikeasti oikein ja rukoilin johdatusta mitä minun pitäisi tehdä. Yöllä ajattelin, että jos valokuvaus on todella osaltani kiellettyä, lapseni sanoo unissaan tietyn ihmisen nimen. Joitakin sekunteja siitä näin kävi. En ollut tosin täysin varma, kuiskasiko hän juuri sen nimen vai läheisesti sitä muistuttavan. Olin todella hämilläni ja vieläkin mietin, oliko tämä nyt Jumalalta kaipaamani vahvistus asiaan vai voiko tälläisessä asiassa edes sattumia tapahtua.
-
Oma kokemukseni on, että jos koen jonkin pikku tapahtuman olevan kenties merkki Jumalalta,
Hän vahvistaa asian muullakin tavalla.
Hän ei tee temppuja, joista ihmisen pitäisi pystyä päättelemään, ovatko ne sattumaa vai Hänen ohjaustaan.
Jos jostakin tapauksesta, tunnelmasta, kohtaamisesta tms. jää epämääräinen vaikutelma sen jumalallisesta tai satunnaisesta alkuperästä, kyse luultavasti onkin omasta mielikuvituksesta.
Asiaa kannattaa käsitellä aivan suoraan Jumalan kanssa ja pyytää vastausta.
-
Tätä asiaa on käsitelty täällä aiemminkin.
http://puimatanner.net/index.php?topic=763.msg35732#msg35732
Vastauksessa 48 olen asiasta jotain kirjoittanut. Mielestäni kohdalleni osunut sielunhoitaja osasi vastata kysymykseeni hyvin. Merkkien etsimisessä voidaan mennä täysin hakoteille. Siihen saumaan pirukin iskee mielellään.
-
Itse näkisin, että Jumala ei vaadi meiltä sellaisia ratkaisuja joiden edessä olemme epävarmoja. Jos ihminen helposti sekoittaa oman herkän mielen vaatimukset ja toisaalta Jumalan tahdon, niin voimme senkin asian viedä Jumalalle. Voimme rohkeasti sanoa Jumalalle, että johdattaisi omaan tahtoonsa siinä asiassa mikä mieltä vaivaa. Voimme kertoa Jumalalle, että emme oikeasti ymmärrä mikä Hänen tahtonsa siinä asiassa on ja että herkkä omatuntomme saattaa syyttää meitä turhaankin.
En lähtisi ehkä merkkejä niinkään pyytelemään vastaukseksi, vaan jättäisin senkin Jumalan haltuun kuinka Hän näkee hyväksi vastata. Jos on vakaita uskovia ystäviä, niin heidän kanssaan kannattaa usein myös keskustella ja vaikkapa yhdessä viedä se asia Jumalalle rukouksen kautta.
Jumala tietää meidän heikkoutemme jo ennen kuin kerkeämme ne kertoa Hänelle. Hän näkee sen jos ihminen ei vilpittömästi tiedä ja ymmärrä joka asiassa Hänen tahtoaan. Uskon, että Jumala antaa meille aikaa ymmärtää Hänen tahtonsa ja saada sitä kautta rauhan.
Jumalan kasvatusmetodina ei taida useinkaan olla sellainen kouristuksenomainen ja mieltä pakottava tunne, jos kyse on vaikkapa joku tavallinen harrastus, kuten juuri valokuvaus, muut taiteet tai liikunta jne. Jumala kasvattaa meitä armollisesti, tuntien meidät ja heikkoutemme läpikotaisin.
-
Etsivälle. Valokuvaus ei ole kenellekään kielletty asia, voit olla sen suhteen täysin rauhassa. Eikä kuvia tarvitse hävittää. Jos mistä tahansa tämänkaltaisesta asiasta tulee liian tärkeä, että esim käyttää rahansa ja aikansa siihen, asian voi viedä rukouksessa Jumalalle ja tekee toimenpiteitä, että mm. ajan ja rahan käyttö väkisinkin vähenee siihen ylitärkeään asiaan.
Merkkien etsimisessä voi todella joutua hakoteille, niinkuin Paulus kirjoittaa. Jos joskus Jumala puhuu merkin kautta, siinäkin on läsnä rauha ja varmuus, että Jumala on puhunut.
-
Joskus uskovat voivat käyttää "peukalopaikkaa" ratkaisemaan asian, josta ovat epävarmoja.
Eräs uskova ystäväni oli kymmenkunta vuotta sitten aloittamassa suurehkoa projektia, joka vaati aika suuren rahallisenkin panostuksen. Hän puhui asiasta ystävilleen, ja sai muutamalta heistä (muun muassa minulta) kommentteja jotka pitivät hanketta melko kyseenalaisena ja tarpeettomana. Hän kuitenkin otti Raamatusta peukalopaikan, joka osui kyseiseen aiheeseen varsin hyvin ja vahvisti hänen uskoaan niin että hän aloitti projektin.
Projekti eteni alussa jonkin aikaa hyvin, mutta pikku hiljaa hidastui ja lopulta jäi vuosiksi kesken eikä edennyt yhtään - siihen ei ollut aikaa eikä ehkä jossakin vaiheessa enää intoakaan. Tänä vuonna tämä ystävä kuoli, ja projekti jäi hänen osaltaan lopullisesti kesken.
Olisi ehkä (näin jälkiviisaasti ajatellen) ollut parempi kuunnella ystäviään, ja harkita muutenkin asiaa vähän laajemmasta näkökulmasta eikä luottaa peukalopaikkaan. Oikeastaan niin, että ei olisi pitänyt lainkaan ottaa mitään peukalopaikkaa. Jumala voi puhua meille asiasta muutenkin, tavalla tai toisella, jos haluamme kuunnella.
-
Periaatteessa olen samaa mieltä useimpien kirjoittajien kanssa. Merkkejä hakemalla ja etsimällä voi mennä pahasti metsään, eikä Raamatussa kehoiteta perustamaan elämää ja johdatusta sen varaan.
Mutta uskon että Jumala voi antaa merkkejä vahvistukseksi, jos on jokin tärkeä asia josta olemme epävarmoja. Silloin kuitenkin minulla on aina tullut ensin sisimpään sellainen erikoinen tunne, että nyt Herra tahtoo antaa merkin vahvistukseksi. Pyydän tai kiinnitän huomiota merkkeihin vain silloin, kun tämä tunne on ensin tullut.
Esimerkiksi kerran olin eräässä kokouksessa missä koin puhujalla murtavan voitelun. Pidin silloin kotikokoontumisia, ja välillä sain sydämelle kutsua sinne puhujia jakamaan Sanaa. Tuon puhujan puheen aikana koin, että minun tulisi kutsua hänet. En ollut kuitenkaan asiasta ihan varma, ja alkupuheen ajan keskittymistäni häiritsi vähän kun tätä asiaa sisimmässäni mietin.
Koin sitten, että tulisi pyytää Herralta merkki. Rukoilin mielessäni, että jos olisi tarkoitus kutsua hänet, hän mainitsisi puheessaan jonkin tietyn eläimen (en enää nyt muista mikä se oli). Tuo rukous tuli spontaanisti mieleen, siinä vaiheessa puhetta ei ollut teema vielä ollenkaan sellainen, että voisi odottaa hänen puhuvan mistään eläimestä. Rukouksen myötä sain rauhan ja koin että asia on nyt Jumalalla. Sitten jonkin ajan kuluttua hän siirtyi aiheessa eteenpäin ja luki jonkun Raamatun kohdan, jossa tuo eläin sivulauseessa mainittiin. Kokouksen jälkeen kutsuin hänet meille, ja siitä alkoi hedelmällinen yhteistyö hänen kanssa.
Tällaisia tapauksia on useampiakin, mutta useimmiten kuitenkin koen että Jumala johdattaa muulla tavalla enkä koe useimmiten että olisi tarkoitus pyytää merkkiä.
-
Raamattu ei ainakaan neuvo merkkien metsästykseen."Minä johdatan heitä,kun he kulkevat rukoillen".Meillehän on annettu jo Joonan merkki.
-
Elämässä tulee tilanteita joissa ei ole varma, mitä tulisi tehdä tai mihiin suuntaan mennä. Silloin pyydän Jumalaa kertomaan mitä hän haluaa minun tekevän. Näissä tilanteissa olen omalla kohdalla huomannut seuraavan asian: jos minulle annetaan merkki Jumalan vastauksesta, MUTTA jään epävarmana miettimään oliko se Jumalan merkki vai ei, niin silloin voin olla varma että Jumala ei vielä ole minulle vastannut. Sillä kun Jumala aikanaan vastaa, sen huomaa kyllä. Silloin sitä vain sisimmässään tietää täydellä varmuudella että nyt Jumala vastasi ja auttoi. Kerron yhden esimerkin. Tuttavapariskunnan mies oli sairastunut ja teho-osastolla. Joka päivä minulla oli hänen puolestaan huolestunut ja iloton olo. Ryhdyin rukoilemaan pontevasti. Aina kun suinkin oli mahdollista irrottaa ajatukset käsillä olevasta työtehtävästä, niin käytin ajan rukoukseen. Pyysin Herra asettumaan tuttavan sängyn vierelle ja koskettamaan häntä parantavalla kädellä.
Olin rukoillut kaksi päivää, ja kolmannen iltapäivän aikana olin taas rukouksessa. Aivan yhtäkkiä minulle tuli täysi varmuus siitä, että tuttavani paranee. Se oli niin itsestäänselvä tunne ettei minulla ollut mitään epäselvyyttä asiasta. Minä vain tiesin 100%:n varmuudella että näin on. Sen lisäksi, että koin tuon lujan varmuuden minulle tuli samalla myös aivan mahdottoman rauhallinen ja huoleton olo. Muutama tunti myöhemmin puolisoni murehti ääneen tuttavamme tilannetta, ja hän hämmästyi kun sanoin ikäänkuin toteamalla että enää ei ole mitään hätää, hän paranee pian. No, seuraavan päivän aamuna näimme tuttavan vaimon ja hän kertoi, että miehensä oli yöllä päässyt pois teho-hoidosta. Kiitos Herra!
Samanlaisia vastauksia Herra on muissakin tilanteissa antanut, joten tämän olen oppinut: jos joudun miettimään vastasiko Jumala minulle, niin silloin hän ei ole vielä vastannut. Sillä kun hän sitten vastaa, niin sen huomaa kyllä. Silloin ei ole enää epävarmuutta asiasta, vaan tietää että vastaus on tullut :). Sen jälkeen voi rauhassa keskittyä kiittämään Jumalan avusta.
-
En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne, vaikka aktiivisesti olen lukenutkin keskusteluja. Koen tämän paikaksi, jossa voi rakentavasti keskustella myös itselle vaikeista aiheista ja näin myös tälläkin kertaa.
Tällä erää mieltäni askarruttaa merkkien ja konkreettisen johdatuksen pyytäminen Jumalalta. Miten itse koette asian, onko tämä oikein vai turhaa? Itse en oikein osaa muodostaa asiasta kantaa, vaikka olen näin tehnytkin johdatusta kaivatessani. Omalla kohdalla en aina tiedä, onko esim. vaatimuksissa kyseessä herkkään omaantunnton ja tunnemaailmaan liittyvät asiat vai oikeasti Jumalan tahto.
Alustan hieman asiaa konkreettisella esimerkilläni. Olen luonteeltani kai jossain määrin neuroottinen. Kovan stressin alla mieleeni nousee asioita, joista koen huonoa omaatuntoa. Hiljattain paineen alle mieltäni vaivasi ajatus siitä, että valokuvat ja kuvaaminen on minulle epäjumala, josta minun täytyy luopua. Omaatuntoa rauhoittaakseni poistin puhelimesta kaikki kuvat, joiden mukana lapseni vauvakuvia. Ajattelin, kuinka haasteellista onkaan kun en voi lähettää nyt isovanhemmille ja kaukaisille sukulaisille kuvia, joita olen tottunut toisinaan lähettelemään. Ajattelin, että voiko tämä olla oikeasti oikein ja rukoilin johdatusta mitä minun pitäisi tehdä. Yöllä ajattelin, että jos valokuvaus on todella osaltani kiellettyä, lapseni sanoo unissaan tietyn ihmisen nimen. Joitakin sekunteja siitä näin kävi. En ollut tosin täysin varma, kuiskasiko hän juuri sen nimen vai läheisesti sitä muistuttavan. Olin todella hämilläni ja vieläkin mietin, oliko tämä nyt Jumalalta kaipaamani vahvistus asiaan vai voiko tälläisessä asiassa edes sattumia tapahtua.
Rohkenen vastaamaan hieman yksityiskohtaisemmin. Mutta olen vain toinen ihminen, enkä väitä omaavani sen enempää tietoa kuin sinäkään.
Ihmisellä mika tahansa voi tulla epäjumalaksi. Jos siis koet että kuvien otto on muodostunut sinulle epäjumalaksi,kuten kirjoitit. En tiedä millä tavalla se voi muuttua epäjumalaksi, mutta ajattelen että me ihmiset voimme todella kehittää mitä vain, jopa epäjumalan valokuvaamisesta :) Asia tulee vieläkin ymmärrettävämmäksi, jos VALOKUVAUKSEN KOHTEET ovat jollain tavalla ongelmallisia. Sitä kautta asia voi olla jopa synti. Ja myös rikos.
Mutta samalla sanoit että huomaat itsesi jossain tilanteissa "neuroottiseksi" ja teet itsellesi ehkä sääntöjä mitkä lähtevät omista ajatuksistasi.
Jotenkin tuntuu että laitoit itsesi jonkinlaiseen koloon tuolla ajattelullasi lapsesi yöllisestä ääntelystä.
Itse en ottaisi koko ajatteluketjuasi Jumalalta lähteneenä, koska en löydä siihen Raamatusta mitää vahvistusta.
-
Kiitos viesteistänne ja tuestanne.
Pyrin kai pyytämilläni merkeillä saamaan suuntaan uskonelämälle, vaikka eihän uskoa voi näiden pohjalle itse rakentaa. Itsellä on tosiaan vaikea erottaa se, mikä on syntiä ja mikä ankaran yliminän vaatimuksia. Huomioni kiinnittää esimerkiksi keskustelufoormeilla ja saarnoissa erityisesti vaatimukset ja laki. On luovuttava asioista, on kiellettävä itseltä asioita, ei saa turhan paljon rakastaa mitään maallista, kaiken tekemisen tulisi olla rakentavaa.. Vaikea on tavoittaa evankeliumia ja liian helppo taipua lakihenkisyyden puoleen.
Vielä tuosta valokuvaamisesta. En käytä siihen paljoa aikaa, enkä ole missään nimessä ammattimainen kuvaaja. Olen erityisesti halunnut tallentaa hetkiä lapsen ensimmäisistä vuosista. Saada hetkiä talteen, sillä väsymyksen keskellä mitään ei kovin tarkasti jää näistä vuosista mieleen.. Ajattelin kai myös sitä, että kuvat ovat jotain mitä emme tarvitse. Jonkin menneen hetken kantamista mukana, mikä on tarkoitettu ohimeneväksi. Ja suuret perhekuvat seinillä ja lipastojen päällä myös rupesivat mietityttämään.
-
Vielä tuosta valokuvaamisesta. En käytä siihen paljoa aikaa, enkä ole missään nimessä ammattimainen kuvaaja. Olen erityisesti halunnut tallentaa hetkiä lapsen ensimmäisistä vuosista. Saada hetkiä talteen, sillä väsymyksen keskellä mitään ei kovin tarkasti jää näistä vuosista mieleen.. Ajattelin kai myös sitä, että kuvat ovat jotain mitä emme tarvitse. Jonkin menneen hetken kantamista mukana, mikä on tarkoitettu ohimeneväksi. Ja suuret perhekuvat seinillä ja lipastojen päällä myös rupesivat mietityttämään.
Jotenkin ymmärrän sinua tuossa valokuvaamisen asiassa. Nuoruudessa olin intohimoinen kuvaaja ja niin olivat monet työkaveritkin. Kuvasimme lehtikuvia ja nautimme siitä, kun kuvamme julkaistiin lehdessä.
Järjestelykykyni ei ole niitä parhaita ja kuvatkaan eivät ole missään järjestyksessä, niitä pursuu sieltä täältä laatikoista ja kansioiden välistä. Valokuvaan vieläkin ja nyt se on paljon helpompaa, kun on tämä digiaika. Huono puoli on siinä, että niistä tuskin jää paljoakaan jälkipolville, kun eivät ole paperilla.
Mutta en tuota harrastusta synniksi sanoisi, toki siitä voi omassatunnossaan olla vaivautunut, jos harrastus alkaa viemään liikaa aikaa. Sanoisin kuitenkin, että kaikella on aikansa.
Toivon, ettei kukaan loukkaannu siitä, mitä seuraavaksi kirjoitan.
Olin aikoinani intohimoinen musiikin harrastaja, lauloin kuotoissa n. 40 vuotta, enkä voinut kuvitella hengellisyyttä lainkaan ilman musiikkia. Soittelinkin jotain lähinnä kitaralla. Silloinkaan en tykännyt kaikesta siitä, mitä laulettiin.
Sitten tapahtui kummia, tuli tämä "uusi musiikki", ja hengellisestä musiikista katosi jotain. En enää aikoihin ole kuullut uskovienkaan sanovan, että jokin musiikki on "taivaallista" tai edes "kaunista". Musiikissa oli aikoinaan "sitä jotain". Se oli melodista ja harmonista, nyt korostuu rytmi mitä moninaisemmilla tavoilla ja ymmärrykseni musiikin suhteen on sen myötä kadonnut. Niinpä olen "kuollut" lähes kaikelle musiikille, en enää kuuntele juuri mitään musiikkia.
Taitaa olla niin, että "kauneus" on kuulijan korvissa. Ja korvissani on todella jotain vikaa. Päässäni soi ajoitttain ääni, joka kuulostaa joltain pikkulinnun siritykseltä, eikä se tunnu kovinkaan pahalta, ymmärrän kuitenkin, että se on vain aivojeni tuotos, koska sitä ei muut kuule.
Tämä kirjoitukseni ei ole tarkoitettu loukkaamaan ketään, joka ajattelee asioista toisin. En kuitenkaan voi sille mitään, että omat kokemukseni ovat mitä ovat, enkä edes yritä pakottaa ketään kokemaan samoin.
-
Kyllä herkät omattunnot ovat ahtaalla,jos ei uskalla tai osaa jättää toisten ihmisten elämäntapaa,harrastuksia ym.normaali elämään kuuluvia asioita jokaisen itsensä valittaviksi.Raamattu on elämän ohjekirja,mutta ei kai pilkunviilausta opettava?Itsekin kärsin vaativasta "minästä".Opettelen päivittäin toisenlaista,armollista asennetta itseäni ja toisia ihmisiä kohtaan.Kyllä elämä on välillä ...
-
Kyllä herkät omattunnot ovat ahtaalla,jos ei uskalla tai osaa jättää toisten ihmisten elämäntapaa,harrastuksia ym.normaali elämään kuuluvia asioita jokaisen itsensä valittaviksi.Raamattu on elämän ohjekirja,mutta ei kai pilkunviilausta opettava?Itsekin kärsin vaativasta "minästä".Opettelen päivittäin toisenlaista,armollista asennetta itseäni ja toisia ihmisiä kohtaan.Kyllä elämä on välillä ...
Jumalalla on keinonsa tuon vaativan minän nujertamiseen. Se ei ole mikään mukava keino, kun sen omakohtaisesti joutuu kokemaan. Sen keinon nimi on lankeemus. Sen jälkeen ymmärtää armon ihan uudella tavalla. Kokemusta on.
-
Eivät ne Jumalan kasvatustoimet miellytä meitä.Samoin kuin ajallinenkin isä kuulee"eikun minä ite tiijän"!Parempi on luottaa kuitenkin Luojaansa kuin tekemäänsä,vaikka se kuinka "viisaalta"omasta mielestä vaikuttaa.
-
Jumalalla on keinonsa tuon vaativan minän nujertamiseen. Se ei ole mikään mukava keino, kun sen omakohtaisesti joutuu kokemaan. Sen keinon nimi on lankeemus. Sen jälkeen ymmärtää armon ihan uudella tavalla. Kokemusta on.
;) Paulus-pappa kirjoitti viisaita sanoja
-
Tuli vielä aiheesta mieleen, että joskus törmää käsitteeseen "rema-sana". Tälle viitataan siis ilmeisesti Jumalan antamaan merkkiin? Onko kellään tarkempaa tietoa aiheesta ja perustuuko tämä käsite Raamattuun?
-
En tiedä mitään rema sanasta. Varmaan joku muu tietää siitä.
Mutta itse ajattelin vielä aloitustasi, Etsivä, ja tuli mieleen tämmöiset kysymykset.
JOS Jumalan mielestä vakokuvaus on pahasta ja hän haluaa sinun luopua siitä, niin LUULISI että monet muutkin vilpittömät, Herraa lähellä olevat uskovat olisivat saaneet saman neuvon Herralta. Mutta rehellisesti sanoen en tiedä ketään uskovaa, jolle Herra olisi tuon ilmaissut.
Sitten tulee looginen kysymys: Oletko sinä ainoa tai ensimmäinen ihminen, jolle Herra on voinut tuon totuuden kirkastaa..
En tiedä kuinka realistiseksi tuon olettamuksen arvioisit.
-
Rhema-sanalla tarkoitetaan tiettyyn hetkeen tulevaa (täsmä)sanaa.
Toinen Raamatussa esiintyvä sana, joka on käännetty suomen sanaksi on Logos. Kyseessä on Jumalan yleinen ilmoitus, joka myös personoituu.
Tässä jakeessa esiintyy sana Logos:
1 Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.
On parempi etsiä Sanaa itseään, häntä joka voi sanoa Rhema-sanan silloin kun se hänen mielestään on tarpeen, kuin metsästää epämääräisiä Rhema-sanan lausujia.
Itse olen törmännyt tuohon Rhema-sanaan lähinnä epämääräisten uuskarismaattisten opetuksissa.
Silloin kun joku itsensä apostoliksi korottanut alkaa puhua rhema-sanalla, jotka hän on muka saanut kuulijakunnalleen kannattaa juosta kauas.
Tässä jakeessa käytetään sanaa rhema:
Ef.6:17
ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.
Ja tässä
Johannes.6:63
Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.
-
Tietenkään kaikki valo- yms. kuvaaminen ei voi olla paha asia.
Mutta tulee mieleeni eräs vanha sukulaisneiti, nyt jo kuollut, ei tiettävästi uskova.
Hän harrasti nuoruudessaan paljon valokuvausta ja oli erittäin kiinnostunut myös elokuvista, joita hänen miesystävänsä ohjasi.
Vanhana hän katseli jatkuvasti vanhoja valokuvia ja elokuvia
ja ikään kuin eli sitä elämää, jota kuvat esittivät- siis ei ainoastaan muistellut.
Hän ei ollut vähääkään dementoitunut eikä muissa suhteissa elänyt menneisyydessä.
Mutta kuvat joskus tapahtuneista asioista ja ihmisten naamoista ja elämänvaiheista
aivan ilmeisesti sitoivat häntä.
Hän ei antanut niiden kautta menneen olla mennyttä, vaan kuvat olivat jonkinlainen rinnakkaistodellisuus.
Huomasin tuossa asiassa jonkinlaista pahuuden läsnäoloa.
Tämä ei liity suoraan aloitukseen, mutta tuli vain mieleeni,
että kuvien vaalimiseenkin voi liittyä vaaroja.
-
Arvelisin kuitenkin että sukulaisellasi oli syy vaalia niitä menneisyyden muistoja ja hän vain sitten vahvisti sitä valokuvilla. Toisin sanoen kuvat sinänsä eivät tuota mielentilaa aiheuttaneet.
-
Arvelisin kuitenkin että sukulaisellasi oli syy vaalia niitä menneisyyden muistoja ja hän vain sitten vahvisti sitä valokuvilla. Toisin sanoen kuvat sinänsä eivät tuota mielentilaa aiheuttaneet.
Yritin selittää edell. viestissäni, että noin ei tapahtunut.
Hän ei vaalinut kivoja tai lohduttavia muistoja kuvia katsellessaan, mikä olisi tietysti normaalia.
Kyse ei ollut myöskään hänen mielentilastaan.
Sen sijaan kuvat jollain tavalla sitoivat häntä.
Asiaa on kai mahdotonta selittää, mutta otin tämän vain esille,
koska mielestäni valokuvat, elokuvat yms. voivat olla myös paholaisen käytössä, vaikka kuvissa ei esiintyisikään mitään ns. sopimatonta.
-
Juu oletinkin että et tarkoittanutkaan että kuvat olisivat aiheuttaneet sen. Laajensin juttua hieman otsikon perusteella.
Itse kyllä oletan että sidoksissa kuviin oleminen lähtee ihmisen tarpeista, motiiveista ja valinnoista. Sitä tarkoitin mielentilalla.
Ihminen ruokkii mielikuvamaailmaansa omista tarpeistaan käsin. Valokuvat on luonnollisesti hyvä kimmoke ja materiaali mielikuvien ylläpitämiseen.
-
Tosin olen huomannut että pornon suhteen ne kuvat todella ovat melko pitkälle se ensisijainen tekijä. Yleensä mm. nuori tai lapsi löytää netistä pornon lähes vahingossa, ensin menee shokkiin, ja kauhistuu, mutta sitten mielenkiinto herää ja nuorikin voi jäädä siihen sitä kautta koukkuun.
-
Ehkä valokuvien merkitys on se mikä mietityttää. Luulen, etten ole ainoa joka hävittäisi kuvat viimeisimpien tavaroiden joukosta, mitä maalliseen materiaan tulee.
Soltero tuolla kuvasi sukulaisnaisen suhdetta kuviin. On vaikea erotella, milloin puhutaan viattomasta muistojen vaalimisesta ja milloin muistoissa riippumisesta. Esimerkiksi onko halu muistaa lapsen lapsuusvuodet: ensimmäiset hymyt ja askeleet jne väärin jos haluaa muistaa ne mahdollisen elävästi? Eikö se ole periaattessa halua elää hetki uudelleen, varsinkin jos kyse on videoidusta materiaalista? Siis jonkinsortin riippumista? Että jos video häviää, kokee ettei koskaan saa enää palata hetkeen ja kokee suuren menetyksen. Ei "omista" enää muistoa hetkestä.
Tutkin vähän tuota kuvien synnillisyyttä ja jossain suunnissa on kaiketi ennenvanhaan poltettu kuvia. Kuvakielto on tosin tällöin perustunut kai toiseen käskyyn "älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa..". Tätä ei siis ole ajateltu ainostaan epäjumaliin viittaavana, vaan ihan konkreettisesti kuviin. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta jossain törmäsin tähän tapaan tulkita kuvien synnillisyyttä.
Myös kuvanpalvonta tulee mieleen, jos kotia ympäröi isoja perhepotretteja ja läheisten kuvia joka nurkassa.
-
Menee osittain yli aiheen, mutta on eräs asia, joka ylläpitää taipumustani merkkien hakuun. Se on epätietoisuus ja epävarmuus. Halu pyrkiä totuuteen. En pääse totuuteen mitenkään. En ymmärrä paljon mitään. En ymmärrä, mikä on totuus ja sitä miksi on niin radikaaleja eroja ymmärtää totuutta. Mitä pitää tehdä?
On kulunut muutama vuosi siitä kun heräsin kiinnostumaan uskon asioita. En uskalla edes varmaksi sanoa tulinko silloin uskoon, sillä en tiedä enkä voi olla varma. En tiedä mikä on totuus tässäkään asiassa. Itseä tutkimalla se ei kummene.
Vuosia sitten untuvikkona lähdin etsimään seuraa keskustelufoorumeilta. Eräällä suositulla ja nyt jo lopetetulla foorumilla törmäsin melkoisen tykitykseen. Sitä ennen olin ymmärtänyt, että omilla teoilla ei ole mitään osuutta pelastuksessa ja lain tarkoitus on herättää synnintunto. Mutta foorumilla törmäsin erilaiseen käsitykseen: pelastusrenkaaseen täytyy tarttua, pitää mennä Jeesuksen luo, usko on lahja, mutta käsi täytyy ojentaa, jotta sen voi ottaa vastaan. Eli jokin oma teko, luopuminen jostain tai parannus synnistä on oma osuus ja sitten vasta Jumalan kanssa yhteistyössä ihminen pelastuu, pääsee ahtaasta portista. Kertomus rikkaasta nuorukaisesta on tässö melkoinen vedenjakaja. Myöhemmin tiedostin, että kyseessä on kaksi toisista poikkeavaa näkemystä, synergismi ja monergismi. Miten voi olla näin!
Otan merkit siis siksi vakavasti "varmuuden vuoksi", koska synergistisesti ajatellen kyseessä on pelastuskysymys, ahdas portti. Toisaalta koen sen vääräksi, koska Jeesus on tehnyt jo kaiken (monergismi). Mutta en voi itselleni mitään. En voi kuin luottaa, että Jeesus antaa tämänkin heikkouden ja epäluottamuksen anteeksi. Olen kahden näkemyksen ristitulessa ja näin suurien asioiden keskellä pitäisi vielä arjen päätöksiä tehdä. Siksi merkit.
-
Mutta synti kylla on lahtokohtaisesti ihmisen korvien valissa. Ei seinilla.
-
Menee osittain yli aiheen, mutta on eräs asia, joka ylläpitää taipumustani merkkien hakuun. Se on epätietoisuus ja epävarmuus. Halu pyrkiä totuuteen. En pääse totuuteen mitenkään. En ymmärrä paljon mitään. En ymmärrä, mikä on totuus ja sitä miksi on niin radikaaleja eroja ymmärtää totuutta. Mitä pitää tehdä?
On kulunut muutama vuosi siitä kun heräsin kiinnostumaan uskon asioita. En uskalla edes varmaksi sanoa tulinko silloin uskoon, sillä en tiedä enkä voi olla varma. En tiedä mikä on totuus tässäkään asiassa. Itseä tutkimalla se ei kummene.
Vuosia sitten untuvikkona lähdin etsimään seuraa keskustelufoorumeilta. Eräällä suositulla ja nyt jo lopetetulla foorumilla törmäsin melkoisen tykitykseen. Sitä ennen olin ymmärtänyt, että omilla teoilla ei ole mitään osuutta pelastuksessa ja lain tarkoitus on herättää synnintunto. Mutta foorumilla törmäsin erilaiseen käsitykseen: pelastusrenkaaseen täytyy tarttua, pitää mennä Jeesuksen luo, usko on lahja, mutta käsi täytyy ojentaa, jotta sen voi ottaa vastaan. Eli jokin oma teko, luopuminen jostain tai parannus synnistä on oma osuus ja sitten vasta Jumalan kanssa yhteistyössä ihminen pelastuu, pääsee ahtaasta portista. Kertomus rikkaasta nuorukaisesta on tässö melkoinen vedenjakaja. Myöhemmin tiedostin, että kyseessä on kaksi toisista poikkeavaa näkemystä, synergismi ja monergismi. Miten voi olla näin!
Otan merkit siis siksi vakavasti "varmuuden vuoksi", koska synergistisesti ajatellen kyseessä on pelastuskysymys, ahdas portti. Toisaalta koen sen vääräksi, koska Jeesus on tehnyt jo kaiken (monergismi). Mutta en voi itselleni mitään. En voi kuin luottaa, että Jeesus antaa tämänkin heikkouden ja epäluottamuksen anteeksi. Olen kahden näkemyksen ristitulessa ja näin suurien asioiden keskellä pitäisi vielä arjen päätöksiä tehdä. Siksi merkit.
Tuossa on hyvä kuvaus siitä mistä yritin joskus mainita eräällä toisella foorumille.
Uskovat loputtomasti vänkäävät "miten oikeesti " tullaan uskoon, ja tavallaan spekuloidaan joillain käsitteleillä joilla on hyvin subjektiivinen merkitys, mutta mitkä esitetään hengellisinä totuuksina ja sitten mittaillaan toinen toisten ilmauksia kuka osaa oikeammin selittää mitä on parannuksen teko, herätys, uudestisyntymä, pyhitys jne jne.
Sellaiset ihmisen olettaakseni ovat turvallisesti uskossa, mutta sitten siitä uskoontulosta kehitellään jonkinlaista teoreettista mallia ja mittaillaan kenen malli on paras. Se saattaa kuulostaa hyvin hengelliseltä ja syvälliseltä, mutta mielestäni se oli rehellisesti sanoen täysin arvotonta ja pahimmassa tapauksessa johtaa tuohon hämmennykseen, jos joku sattuu sitä lukemaan ja yrittää sitä kautta oppia pelastuksesta. Huh.
-
Ihmisten kesken yleinen jutun aihe on, voiko ilman synnintuntoa tulla uskoon. Tätä synnintuntoa pidetään (tunto)merkkinä siis. On monia, jotka täräyttävät suustaan suoraan: et ole uudestisyntynyt, jos silloin puuttui synnintunto. Koskaan en ole seurakunnassani sananjulistajan suusta tuota kuullut, onneksi niin.
Etsivälle ajatuksena, että Jumalan vaikutusta ovat kaikki, synnintunto, kaipaus Jumalan puoleen, nöyrtyminen, parannus, usko. Ihmisen osuus on olla vastustamatta Herraa. Jumala vaikuttaa tahtomista ja tekemistä.
-
Ihmisten kesken yleinen jutun aihe on, voiko ilman synnintuntoa tulla uskoon. Tätä synnintuntoa pidetään (tunto)merkkinä siis. On monia, jotka täräyttävät suustaan suoraan: et ole uudestisyntynyt, jos silloin puuttui synnintunto. Koskaan en ole seurakunnassani sananjulistajan suusta tuota kuullut, onneksi niin.
Etsivälle ajatuksena, että Jumalan vaikutusta ovat kaikki, synnintunto, kaipaus Jumalan puoleen, nöyrtyminen, parannus, usko. Ihmisen osuus on olla vastustamatta Herraa. Jumala vaikuttaa tahtomista ja tekemistä.
Kun aikoinaan tulin uskoon, minulla ei ollut sanottavaa synnintuntoa. Sen jälkeen sitä kyllä on ollut ihan riesaksi asti. Vieläkään en ole päässyt siitä kokonaan eroon. Enkä synnistä. :(
-
Minulla taas,yhtään liioittelematta,helvetin lieskat leimusi silmien edessä.Jumala teki tunnolleni niin selväksi,että on tosi kyseessä.Ja kaikki oli Hänen suurta armoaan,että minäkin tulin löydetyksi.
-
Itsellekään ei ole syyllisyyden tunteista puutetta. Kyse on pikemminkin siitä, että kipuilen ahdistuksen kanssa. Onko pelastus sittenkin yhteistyötä Jumalan kanssa, jotta pääsisi ahtaasta portista jne. Eli täytyykö luopua omaatuntoa vaivaavista asioista kokonaan ja mistä tietää tuleeko ne vaatimukset Jumalalta vai ei. Onko parannus teko, jolla vastaanotetaan pelastus jne. Entä jos en osaa tai pysty. Toiset sanoo toista ja toiset toista ja sitten on vielä se oma herkkä omatunto kuin ö aapisen laidassa. Toisessa laidassa puhutaan halvasta armosta ja toisella lakihenkisyydestä.
-
:(
Itsellekään ei ole syyllisyyden tunteista puutetta. Kyse on pikemminkin siitä, että kipuilen ahdistuksen kanssa. Onko pelastus sittenkin yhteistyötä Jumalan kanssa, jotta pääsisi ahtaasta portista jne. Eli täytyykö luopua omaatuntoa vaivaavista asioista kokonaan ja mistä tietää tuleeko ne vaatimukset Jumalalta vai ei. Onko parannus teko, jolla vastaanotetaan pelastus jne. Entä jos en osaa tai pysty. Toiset sanoo toista ja toiset toista ja sitten on vielä se oma herkkä omatunto kuin ö aapisen laidassa. Toisessa laidassa puhutaan halvasta armosta ja toisella lakihenkisyydestä.
Yleensa ihminen tietaa onko syntynyt Jumalan lapseksi. Se on lahja Jumalalta. Et kykene ansaitsemaan sita. Sen Jeesus teki puolestasi.
-
Itsellekään ei ole syyllisyyden tunteista puutetta. Kyse on pikemminkin siitä, että kipuilen ahdistuksen kanssa. Onko pelastus sittenkin yhteistyötä Jumalan kanssa, jotta pääsisi ahtaasta portista jne. Eli täytyykö luopua omaatuntoa vaivaavista asioista kokonaan ja mistä tietää tuleeko ne vaatimukset Jumalalta vai ei. Onko parannus teko, jolla vastaanotetaan pelastus jne. Entä jos en osaa tai pysty. Toiset sanoo toista ja toiset toista ja sitten on vielä se oma herkkä omatunto kuin ö aapisen laidassa. Toisessa laidassa puhutaan halvasta armosta ja toisella lakihenkisyydestä.
En oikein tiedä, mitä yhteistyö Jumalan kanssa tarkoittaa. Parannuksella ymmärrän nöyrtymistä Herran edessä, se ei ole ihmislähtöinen asia. Puhutaankin parannuksen armosta, se on todella armoa. Lähtökohta on kaikessa, että Jumala rakastaa ihmistä ja vetää armossaan kaikkia puoleensa, voidakseen vapahtaa ihmisen synnin orjuudesta ja kaikesta, mikä sitoo. Sekin, että saa mennä rukouksessa Jumalan eteen syntiensä kanssa, on siunattu asia, koska siitä seuraa vapahdus ja omantunnonkin rauha.
Kirjoitat kokevasi vaatimusta. Toisen mielenliikkeitä on minun vaikeaa samaistaa omiin kokemisiini nähden. Sanoisin tämän keskustelun perusteella, että Jumalan rauha olkoon kanssasi ja ympäröiköön sinut ja elämäsi. Tie Jumalan luokse on rukous ja se taas lähtee kaipauksesta Jumalan puoleen, ei mistään suorituspakosta tms. Sitten se, että vaikka luopuisit nyt vaikka siitä valokuvauksesta ja hävittäisit kaikki kuvat, tilanteesi ei muuttuisi miksikään. Jumalan kohtaaminen ei ole sitä, että Hän aivankuin syynäisi ja kyttäisi, teetkö mitä minä käsken. Ei lainkaan niin.
Etsi Häntä rukouksessa, muista koko ajan se, että olet Hänelle rakas. Jumala tahtoo jakaa suurta hyvyyttään sinulle, siunata ja auttaa kaikessa. Et ole yksin.
-
Etsivä.Ei ahdistuksen tarvitse tarkoittaa,ettet ole Jumalan lapsi.Herkätkin lapset Hänelle kelpaavat,niinkuin rohkeammatkin.Samalla viivalla jokainen,taatusti.Rinnalla kulkijoita,samoin kokevia on ympärilläsi ehkä enemmän kuin luuletkaan.Kun on kaikki puolestamme tehty,niin otetaan se valmis vastaan.Kuka voi syyttää,kun Kristus,Jumala,meitä puolustaa.
-
Etsivä. Olet varmaan lukenut Raamatusta Jeesuksen sanat: "En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä." Siinä on se vaatimus ja mitta, jonka kumpikin täytämme mennen tullen.
Ja: "Sillä jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu." Varmaan olet huutanut, lisäisin tähän vielä, ettei tässä huutamisessa ole kysymys desibelien määrästä.
-
Kiitos rohkaisevista sanoistanne. :) Jeesus on runsas armossaan, eikä se ole minun ahdistavan omantunnon määriteltävissä. En vain itse ymmärrä sitä. Minussa on paljon työtä, ahdistunutta sisintäni en kuitenkaan itse muuttaa voi. Herran käsiin.
-
Kiitos rohkaisevista sanoistanne. :) Jeesus on runsas armossaan, eikä se ole minun ahdistavan omantunnon määriteltävissä. En vain itse ymmärrä sitä. Minussa on paljon työtä, ahdistunutta sisintäni en kuitenkaan itse muuttaa voi. Herran käsiin.
Minulla oli, varsinkin nuorempana, aika paljon ahdistusta siksi että olin pikkutarkka synnin tekemisen suhteen. Päivittäin jopa rukoilin, että Jumala osoittaisi minulle, olenko tehnyt huomaamattani jotakin syntiä - josta sitten voisin tehdä parannuksen.
Eri asia sitten, näinkö ollenkaan suurempia syntejäni, kun keskityin liikaa pikkuasioihin. Olin siinä mielessä kuin fariseukset: takerruin lain yksityiskohtiin. Iän myötä näkemykseni asiasta on kyllä muuttunut. Näen tätänykyä itseni kokonaan ja kertakaikkiaan huonompana kuin nuorena kuvittelin olevani, ja ymmärrän jotakin siitä mitä ennen oli vaikea käsittää: että kaikki syntini on jo ajat sitten sovitettu, Jeesuksen uhrikuolemassa. Omilla tekemisilläni ja "niuhottamisellani" en voi sitä asiaa paremmaksi muuttaa.
-
Näen tätänykyä itseni kokonaan ja kertakaikkiaan huonompana kuin nuorena kuvittelin olevani, ja ymmärrän jotakin siitä mitä ennen oli vaikea käsittää: että kaikki syntini on jo ajat sitten sovitettu, Jeesuksen uhrikuolemassa. Omilla tekemisilläni ja "niuhottamisellani" en voi sitä asiaa paremmaksi muuttaa.
Jokunen vuosi sitten kirjoitin omasta pilallemenemiskokemuksestani, joka kummasti avasi armon evankeliumin ymmärtämistä. Sinun kokemuksessasi on mielestäni jotain samaa. Ei sellaista kokemusta edes kaikille anneta, ja hyvä niin.
-
Samat kokemukset.Ei täälläkään asu sankareita ihon alla.Pelkkää riekaletta.Tehköön Jumala niillä mitä hyväksi näkee.Ehkä hän minunkin kohdalla pienentää entistäkin enemmän.Ei muuta kuin luottamusta viisaampaa kohtaan.Eikö Jobjkin sanonut:"Vaikka Hän surmaisi minut,silti luotan Häneen."
-
Vielä otsikkoon palatakseni.
Itse menin tässä viime kuukaudet merkkien johdattelemana. Kaikki tuntui aikamääreitä myöten menevän suunnitelman mukaan ja toisessa päässä oli uskova nainen myös yllättyneenä mukana . Kunnes kaikki osoittautuikin vaan sattumaksi KAIKKI. On kyllä henkinen konkurssi menossa. Lottonumerotkin osuu aina jollekin .
-
Me selitellään kaikki aina johdatukseksi ja yms. Älkää antako oman luulemisenne pettää teitä.
-
Johdatus tarkoittaa Jumalan tahdon toteutumista.
Rukoillen kulkevalla uskovalla on aina Jumalan johdatus ja varjelus.
Sattuman, kohtalon tms. aiheuttamia pahoja asioita ei silloin tapahdu.
Äärimmäisen harvoin Jumala antaa erityisiä merkkejä johdatuksestaan, ainakaan etukäteen.
Johdatuksen havaitsee usein vasta jälkeenpäin.
-
Sain sanat mieleeni ja niin tapahtui sinä kuukautena. Kunnes matto vedettiin jalkani alta. Lähes päivittäin asiaa rukoilin. Mutta kaikki oli kai omaa keksimääni ja toiveitani.
-
Peneriktus16, voimaa vaikeaan tilanteeseesi. Rohkeasti kerroit oman kokemuksesi. Jumala ei ole hyljännyt.
-
Penekritus16:lle voimia hämmennyksen keskelle. Ja luottamusta Jumalaan sen suhteen, että kaikki on tässäkin tapauksessa Hänen käsissään.
Merkkien hakeminen hämmentää. Ehkä ei sille tiellä ole viisasta lähteä ja rakentaa mitään. Lisää vain hämmennystä entisestään. Itseäni hämmentää "mätsäävän merkin" saamisen ohella liuta oheiskysymyksiä:
-oliko merkki sittenkin sattumaa?
-salliiko Jumala sattumaa? Onko sattumaa edes olemassa?
-salliiko Jumala sattuman tapahtuvan varsikin silloin, jos merkkiä rukoilee sydämestään ja Jeesuksen nimessä?
-haenko vertaistuella vahvistusta merkin kumoamiselle? Eli sille, ettei tarvitsisi toimia merkin mukaisesti?
-onko vihtahousulla mitään sallittua toimintavaltaa jos pyyntö merkistä
on suunnattu Jumalalle?
Eli kyllä näillä jutuilla saa päänsä pyörälle.
-
En hakenut mitään mitään merkkejä. Luulin tämän olevan rukousvastaus.
Eikä merkkejä todellakaan pidä etsiä.
-
Viime yönä myöhään päädyin jostain syystä Jeesukselle osoitettuun samaan huokaukseen: "jos minun ei tule harrastaa valokuvausta, lapseni sanoo jossain vaiheessa tämän tietyn sanan unissaan". Ja näin sitten kävi. En ole varma, mikä tämä kuvio oikein on.
Voisikohan olla, että Herra haluaa koetella ja tietää, onko Hän ensimmäisellä sijalla elämässän ja harrastuksesta luopuminen taas tietynlainen uhraus? Onko tämä ajatuksena Raamatullinen vai lakihenkinen?
Sanoin olevani neuroottinen. Ja hävetäkseni täytyy sanoa, että vältän tiettyjä numeroita, sanoja, musiikkia ja joitain muitakin asioita. Tämä on raskasta, mutta monesti korostetaan sitäkin, ettei omaa omaatuntoa vastaan saa toimia. Asioiden välttely ei siis ainakaan pahenna ahdistusta. Mutta en osaa varmaksi sanoa, milloin kyse on omasta ahtaasta ajatusmaailmasta ja mikä pistetty minulle koetinkiveksi.
Toisaalta tämä "merkin saaminen" on ulkoinen, eikä minun neuroottisen mieleni tuotetta. Siinä on taustalla jotain ihan muuta.
-
Yritin vähän rukoilla asian puolesta että mitä Herra ajattelee tilanteestasi.
Tuli mieleen se Jeesuksen sana että "te siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin". Jotenkin noin se meni
-
Kiitos Sandia. Puhutteleva kohta tämä mihin viittasit. Olisihan tämä eräänlaista hyttysen siivilöintiä, jos tämä olisi omasta mielestä lähtöisin. Mutta en uskalla päästää irti jos tämä onkin Jumalan tahto, että vältän tiettyjä asioita.
-
Paljon on ketjussa hyviä asioita mutta yksi ihmetyttää.
Miksi uskovat ei koskaan puhu anteeksi pyytämisestä ja saamisesta?
Kun joku tekee meille pahaa ja vääryyttä niin silloin muistetaan toistaa pahanteon kohteelle että "anna anteeksi". Mutta jos jollakulla on huono omatunto tai tehnyt oikeastikin syntiä niin kukaan ei sano "pyydä anteeksi".
Kun olemme tehneet väärin tai muuten vain epäilemme tehneemme väärin niin yleensä puhutaan ihminen ympäri uskomaan mitä milloinkin. Kun voisimme huonon omantunnon kanssa vain sanoa "Jeesus auta ja armahda ja anna synnit anteeksi. Kun Hän antaa anteeksi niin omatunto puhdistuu oli se sitten oikeasti syyllinen tai ei.
Sitten kun on uskossaan vahvistunut niin voi oppia tuetämään mikä on oikeasti väärin ja mikä ei.
Etsivä sanoi jotain ideoista / ideologioista että kumpi lienee oikein. Ja että vaikea ymmärtää.
Suhde Jumalaan ei ole ideologia vaan suhde eli tunteminen. Kun tunnet vaimosi/miehesi niin se ei ole ideologia vaan suhde. Kun ihminen tulee uskoon niin hän syntyy uudesti Jumalan Hengestä ja se Henki tulee sydämeen. Silloin tuntee Jumalan sydämen ja hengen tasolla. Ei ymmärryksellä.
Ei tarvitse niin paljon ymmärtää. Itsekin olin nuorena neuroottinen ja luulin että jos en koko ajan ajattele Jumalaa niin menetän pelastuksen. Siksi jäi opiskelukin kesken ja nyt melkein suutun kun saarnaajat teoretisoi vaatimuksia herkkien ihmisten taakaksi vaikka eivät itse niitä edes noudata.