Pitäisi ilmeisesti pyrkiä erottamaan kristinusko ja kristinuskonnollisuus toisistaan. En silti väitä, että jälkimmäinenkään olisi täysin turhaa. Jos edes muodollisesti pyritään noudattamaan kristillisiä arvoja, niin onhan siitäkin hyötynsä. Suomikin olisi paljon turvattomampi maa ilman tätä jo vuosisataista kristinuskonnollisuutta.
Sattui tämä vanha keskustelu silmään ja nuo kaksi asiaa, joita pidetään samana asiana, jota ne eivät kuitenkaan ole. Niiden erottaminen toisistaan on käytännössä jossain määrin vaikeaa. Mielestäni on kuitenkin yksi hyvin selkeä tekijä, josta ne voi erottaa. Se on kaupallisuus.
Kaupallisuus näkyy hyvin monin tavoin. Sen edellytys on siinä, että aina pitää olla jotain uutta, joka on koettavissa ja tunnettavissa. Se vetää puoleensa ihmisiä suurin joukoin, se nostaa väkisinkin esiin suuria johtajia, joita tullaan kuulemaan pitkienkin matkojen päästä ja jotka tuottavat suuret kolehtitulot. Kaupallisuus näkyy myös kustannustoiminnan menestymisenä. Ihmiset janoavat uutta ja uutuudet myyvät.
Voi Paulus, vanhaksi käppänäksi kirjoitit (jälleen) hyvin ja asiaa
. Tosin kristinusko ja kristinuskonto (käytän mieluusti sitä termiä kristinuskonnollisuudesta) ei mielestäni useinkaan ole vaikeaa erottaa toisistaan elävässä elämässä (tarkoitan kokouksessa läsnä ollessa).
Perinteisesti uskonnollisuus lähtee tästä liikkeelle: "Minun kansani on tehnyt kaksinkertaisen synnin: minut, elävän veden lähteen, he ovat hyljänneet, ja ovat hakanneet itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä", Jer. 2:13. Kristillisyys, josta elämä on poistunut, kangistuu kaavoihinsa, muotomenoihin ja muotojumalisuuteen. Kyllä raikkaan lähteestä pulppuavan veden erottaa hakattuun kaivoon tarjotusta sadevedestä. Näin siis kokoustilanteissa, mutta painetun sanan kohdalla ongelmia voi syntyä. Olen saanut tehtäväkseni arvioida joitakin kirjoja ja niissä olen kohdannut toisinaan -en sentään aina- tällaisen ongelman, että kirjan alkuosa on mielestäni ollut mukaansa tempaavaa ja Raamatun sanan mukaista opetusta. Siihen menee ihan kuin täysillä mukaan. Ja sitten kirjan loppupuolella, joskus vasta aivan viimeisillä lehdillä, kaatuu yllättäen kylmää vettä niskaan. Jos lukija on Sanassa oppimaton on vaara kompastua vääriin neuvoihin. Tosin muistan nuorena uskovaisena kokeneeni Jumalan varjelusta, kun jotain kirjaa aloittaessani koin merkillisen varoittavan tunteen. Näin esimerkiksi kirjan "Jumala puhuu" kohdalla, vaikka en vielä Raamattuani juuri lainkaan tuntenut enkä tiennyt kirjan synnystä mitään. Mutta Herran Henki tiesi sen pimeyden, jossa kirja oli syntynyt ja nykyisin tiedän minäkin (tämäpä sattuikin hyväksi esimerkiksi [googletin kirjaa]. Tuosta kirjasta on otettu näemmä 23.painos 2016 [Kuva ja Sana], siis tänä vuonna, ja kustantaja tietää tai sen pitäisi tietää kirjan synnyn pimeää taustaa ja eksyttävää opetusta).
https://ajankohtainen.wordpress.com/2014/05/25/arvio-hartauskirjasta-jumala-puhuu/ Yleisesti uskonnollisuus mielletään kaavoihin kangistuneeksi ja raskassoutuiseksi toiminnaksi, mutta sitä se ei suinkaan aina ole. Tässä piilee uskonnollisuuden suurin vaara päivinämme. Nimittäin se tarjoilee elämysmatkoja ja mieltä kiehtovaa mystiikkaa. Kokemuksia ja tunteita etsitään arveluttavin menetelmin ja ei-kristillisistä lähteistä ja niitä myös saadaan. "Etsivä löytää". Kirkon tiloissa toteutetaan kristillisiä joogakursseja (?), hengitys- ja mietiskelyharjoituksia ja ties mitä kaikkea itämaista, joka on hiipinyt sisälle länsimaiseen kristillisyyteen. Uskonnollisuus ei siis aina ole raskassoutuista korkeakirkollisuutta vaan se pukeutuu myös rentoon menoon ja meininkiin (tanssii, taputtaa, svengaa, heiluttelee lippuja, kaatuilee ja yhtyy "kaikkeuden ajatusten virtaan" löytäen jumalan -itsestään).
