Itsellekään ei ole syyllisyyden tunteista puutetta. Kyse on pikemminkin siitä, että kipuilen ahdistuksen kanssa. Onko pelastus sittenkin yhteistyötä Jumalan kanssa, jotta pääsisi ahtaasta portista jne. Eli täytyykö luopua omaatuntoa vaivaavista asioista kokonaan ja mistä tietää tuleeko ne vaatimukset Jumalalta vai ei. Onko parannus teko, jolla vastaanotetaan pelastus jne. Entä jos en osaa tai pysty. Toiset sanoo toista ja toiset toista ja sitten on vielä se oma herkkä omatunto kuin ö aapisen laidassa. Toisessa laidassa puhutaan halvasta armosta ja toisella lakihenkisyydestä.
En oikein tiedä, mitä yhteistyö Jumalan kanssa tarkoittaa. Parannuksella ymmärrän nöyrtymistä Herran edessä, se ei ole ihmislähtöinen asia. Puhutaankin parannuksen armosta, se on todella armoa. Lähtökohta on kaikessa, että Jumala rakastaa ihmistä ja vetää armossaan kaikkia puoleensa, voidakseen vapahtaa ihmisen synnin orjuudesta ja kaikesta, mikä sitoo. Sekin, että saa mennä rukouksessa Jumalan eteen syntiensä kanssa, on siunattu asia, koska siitä seuraa vapahdus ja omantunnonkin rauha.
Kirjoitat kokevasi vaatimusta. Toisen mielenliikkeitä on minun vaikeaa samaistaa omiin kokemisiini nähden. Sanoisin tämän keskustelun perusteella, että Jumalan rauha olkoon kanssasi ja ympäröiköön sinut ja elämäsi. Tie Jumalan luokse on rukous ja se taas lähtee kaipauksesta Jumalan puoleen, ei mistään suorituspakosta tms. Sitten se, että vaikka luopuisit nyt vaikka siitä valokuvauksesta ja hävittäisit kaikki kuvat, tilanteesi ei muuttuisi miksikään. Jumalan kohtaaminen ei ole sitä, että Hän aivankuin syynäisi ja kyttäisi, teetkö mitä minä käsken. Ei lainkaan niin.
Etsi Häntä rukouksessa, muista koko ajan se, että olet Hänelle rakas. Jumala tahtoo jakaa suurta hyvyyttään sinulle, siunata ja auttaa kaikessa. Et ole yksin.