Ajatteletko, että koska näet itsesi täysin uskossa olleena mutta sitten jotenkin siitä luopuneena, että sinulla on nyt ikäänkuin inside information uskovien sielunelämästä ja voit siis täysin järjen avulla ikäänkuin palauttaa uskon alkutekijöihinsä eli inhimilliseen subjektiiviseen kokemukseen? Ja olet siis järjen avulla redusoinut uskon inhimilliseksi subjektiiviseksi kokemukseksi?
Ei minulla ollut uskovana eikä ole myöhemminkään ollut sisäistä tietoa ja kokemusta kenenkään toisen päänsisäisestä todellisuudesta tarkalleen ottaen.
Jos tarkoitat "subjektiivisella kokemuksella" sitä, että kristitty esim. uskoessaan Jeesuksen sovituskuolemaan luottaa sanomaan tai ajatukselliseen sisältöön siitä (esim. 2 Kor. 5:19 - 6:1) ja pitää uskonsa sisältöä totena, sillä varmaan aika harva uskoo tai luottaa henkilökohtaisesti sellaiseen ajatussisältöön, jota pitää tietoisella tasolla epätotena, niin silloin kristillinen usko on "subjektiivista kokemista". (En itse käytä ilmausta "subjektiivinen kokemus" tässä yhteydessä, koska sen voi tulkita monin eri tavoin.)
Esim. on vaikea oikeasti uskoa väitteeseen "kuu on juustoa", jos ei pidä väitettä totena. Voi yrittää uskoa vastoin järkeään siihen väitteeseen, että kuu on juustoa, mutta se tuskin onnistuu.
Uskomiseen kuuluu siis sekä jonkinasteinen totena pitäminen että luottamus uskon sisältöön tai kohteeseen. Joskus on tuntemuksiakin mukana, mutta ne eivät ole kristillisen uskon edellytys. Henkilökohtainen kristillinen usko ei ole riippuvainen jostain tietystä tunnetilasta tai tunteista.