"Vaatimaton uskonnollinen elämä..."
Menee ihan samaan sarjaan kuin, "Ihan hyvä se oli ihminen. Ei se ketään tappanut tai pahemmin varastellut. Usein kahvitkin keitti ilman suurempia kiroiluja."
Vaikka rima laitettaisiin kuinka alas, niin ihminen ei töineensä elämällään itseään pelasta.
Kun pääsylippuja jaellaan, eikä mainita Jeesuksesta tai rististä mitään, niin itse en kovin kauan jaksa jumpata, vaan siirryn seuraavaalle luukulle.
Nykyisin mietin välillä, että millä ihmeen "luvilla" ns. kristillisen seurakuntien julistajat kummallisia oppejaan julistavat? Edes perusasiat eivät ole hallussa. Ei äärikarismaattisuudessa, eikä liberaalissa kulttuurikristillisyydessä. Molemmat korostavat ihmisen osaa. Eri tavoin, mutta tapa ei ratkaise.
Molempia leirejä tuntuu vaivaavan synnin pinnallinen käsitys. Heille synti on jokin erityinen teko tai osoitettava väärä asenne. Siksi noissa molemmissa porukoissa synti on voitettavissa joko vaatimattomuudella tai valtaamalla.
Jo ala-asteella ompelukoneenkin käyttöön tarvittiin suorittaa "ompelukoneen ajokortti". En vaadi julistusytöhön ajokortteja, mutta välillä tuntuu, että kuka tahansa puhekykyinen on valtuutettu avaamaan suunsa tämän ajan seurakunnissa.
Kristillisyydessä lapsenkaltaisuus tarkoittaa Jumalan lupauksiin luottamista. Usein kuitenkin törmää lapsellisiin näkemyksiin ja opetuksiin, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä Jumalan sana ilmoittaa. Sydämen yksinkertaisuus ei tarkoita sitä, että pelastusopista tehdään ihmismielen mukaista voimatonta siirappia. Kaikenlaiset "hyvän elämän" -filosofit ovat nykyisin meille opetusta antamassa. Hengellisessä mielessä täysin tyhjät astiat, joiden pitäisi ensin rikkoutua Valajan käsissä, että saisivat uuden muodon.
Lapsenkaltaisuus kuvaa suhdetta Jumalaan. Se ei kuvaa ymmärryksen tasoa suhteessa Jumalan ilmoitukseen.
Oma kysymykseni kuuluu; mitä ihmettä meille horistaan ja miksi me suvaitsemme sen?