Kirjoittaja Aihe: Jeesuksen Kristuksen ristin voima yli minämme: "minä elän, en enää minä..."  (Luettu 2050 kertaa)

JPK

  • Vieras
(tyhjä)

kirjoittaja on poistunut foorumilta


Ketjun otsikko palautettu - Natanael
« Viimeksi muokattu: 23.06.18 - klo:12:49 kirjoittanut Natanael »

Poissa evlutkristitty

  • Viestejä: 553
Kaikesta omasta tyhjentyminen ja oman ansaitun helvetin tuomionsa allekirjoittaminen, ei ole ylpeälle ihmiselle helppoa.

Mutta ilman tuota nöyrtymistä Pyhän Kaikkivaltiaan Jumalan edessä, (tyhjäksi ja köyhäksi), ei voi käsittää Jumalan armoa. "Tunnustaa syntinsä", on "olla yhtä mieltä Jumalan kanssa". Jokainen maailmaan syntynyt ihminen on ansainnut kadotustuomion. Mutta meille kadotetuille ja tuomituille Kristus antoi elämän syntymällä ihmiseksi (inkarnaatio) hän otti päälleen meidän syntimme ja kärsi ristillä syntimme rangaistuksen, (kuoleman).

Jes. 53:5   mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.


JPK

  • Vieras
Kyllä, juuri näin. Suuri egomme liittyy lain suorittamisessa kuvittelemaan itsestään suuria, vaikka tosiasiassa meidän tulisi nähdä itsemme todellisessa valossa, Jumalan edessä.

Lain vanhurskaus on haiseva rääsy, oksettava vaate - joka tulee heittää pois. Siinä haisee itsekeskeinen ihmisen kunnia ja ylpeys - ja siksi se ei tunne Jumalan armoa Kristuksessa.

Paavali todisti omasta elämästään, että hän kohtasi Jeesuksen rakkaudessa sen, missä hän ei enää elänyt itsensä kautta vaan Kristuksessa uutta elämää: "en enää minä, vaan Kristus minussa".

Minä yrittää aina olla omavanhurskas, kun taas Jumalan armosta elävä ei voi elää kenestäkään muusta kuin Jeesuksesta - ja siinä onkin kaiken avain.

Poissa evlutkristitty

  • Viestejä: 553
Muistamme Jeesuksen ajan fariseukset, he olivat hyvin tarkkoja lain noudattamisessa, he elivät hurskasta elämää. Aikansa parhaita uskovaisia. He tunsivat hyvin pyhät kirjoitukset. Heidän ongelmansa oli, etteivät he tartvinneet Jeesusta. Jeesus ei tule paikkailemaan kenekään omasta vanhurskaudesta puuttuvaa osaa, hän tahtoo pukea vanhurskaudellaan syntisen kokonaan. Vähempi ei riittäisikään.

Mark. 2:16 Kun fariseusten kirjanoppineet näkivät, että hän söi syntisten ja publikaanien kanssa, sanoivat he hänen opetuslapsilleen: "Publikaanien ja syntistenkö kanssa hän syö?"
Mark. 2:17 Sen kuullessaan Jeesus sanoi heille: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä."


Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Tuo otsikon teksti "minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20a) on saanut kuitenkin varmaan monet rehelliset kristityt toteamaan, etteivät he koe, että Kristus elää heissä? Eikö olisi suurenmoista, jos voisin todeta uskovana, että itse Jumala elää ja toimii minussa? Silloinhan kaikki olisi kuin itse täydellisyyttä? Ei tarvitsisi joka päivä rukoilla Isä meidän -rukousta, jossa sanotaan: anna meille meidän syntimme anteeksi.

Mitä Kristuksen "minussa eläminen" (Gal. 2:20) ja tekemisen vaikuttaminen (Fil. 2:13) olisi käytännössä? Jos voisi uskovana todeta, että nämä tämmöiset mielenliikkeet ja ajatukset ovat Jumalasta, Jumalan vaikutusta, kun taas toisena hetkenä toisenlaiset mielenliikkeet, tahtomiset ja ajatukset eivät ole itse Jumalasta, itse Kristuksesta, joka ei eläkään ja vaikutakaan koko ajan minussa, kun oma minä ei olekaan kokonaan kuollut, minusta tämä uskonmaailman ulkopuolisena voisi tuntua todella mielenkiintoiselta, jos näin olisi. Jos pystyisi siis uskovana itse erottamaan ja tiedostamaan, että nyt elän Hengessä, Jumalan vaikutusta itsessäni kokevana, mutta toisena hetkenä taas lihassa, syntisen luontoni vaikutusta ja ohjausta itsessäni kokevana.
« Viimeksi muokattu: 13.06.18 - klo:21:01 kirjoittanut crystalvoice »

JPK

  • Vieras
Hieno pointti.

Raamatussa roomalaiskirjeen 7 luvun lopussa Paavali toteaa, että hänen lihassaan asuu synti. Se että hän tässä sanoo: "minä elän, en enää minä, vaan Kristus minussa" on juuri sitä uuden luomuksen elämää, Jumalan armosta - mikä ei perustu ihmiseen itseensä.

Teologiassa puhutaan termistä simul justus et peccator, eli yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen. Tämä on mielestäni ihan raamatullinen näkemys, ja sen todistaa omakohtainen vaellukseni myös. Meissä asuu lihassa synti, mutta sen hallintavalta on kukistettu ristillä, ja siksi saamme kasvaa vapauteen synnin hallintavallasta, palvelemaan Jumalaa.

Ehkä tuo vanhurskauttamisnäkökulma on oleellisempi tässä galatalaiskirjeen kohdassa, kuin ns. pyhityskeskeinen oppi, vaikka aika sisäisiä taitavat tuossakin olla.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Hieno pointti.

Raamatussa roomalaiskirjeen 7 luvun lopussa Paavali toteaa, että hänen lihassaan asuu synti. Se että hän tässä sanoo: "minä elän, en enää minä, vaan Kristus minussa" on juuri sitä uuden luomuksen elämää, Jumalan armosta - mikä ei perustu ihmiseen itseensä.

Teologiassa puhutaan termistä simul justus et peccator, eli yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen. Tämä on mielestäni ihan raamatullinen näkemys, ja sen todistaa omakohtainen vaellukseni myös. Meissä asuu lihassa synti, mutta sen hallintavalta on kukistettu ristillä, ja siksi saamme kasvaa vapauteen synnin hallintavallasta, palvelemaan Jumalaa.

Ehkä tuo vanhurskauttamisnäkökulma on oleellisempi tässä galatalaiskirjeen kohdassa, kuin ns. pyhityskeskeinen oppi, vaikka aika sisäisiä taitavat tuossakin olla.

Jos synti on luonnollista meissä jokaisessa, tai jotain niin olennaista ja syvällä olevaa, että sitä ei voi hävittää hävittämättä samalla itse perusluontoa tai -olemusta meistä, ei nähdäkseni ole muuta vaihtoehtoa, jos haluamme pelastua, kuin forenssinen vanhurskauttaminen, joka sopii täydellisesti yhteen paradoksaalisen simul iustus et peccator -ajatuksen kanssa.

Jeesus sanoo: "Ei ole hyvää puuta, joka tekee huonon hedelmän, eikä taas huonoa puuta, joka tekee hyvän hedelmän; sillä jokainen puu tunnetaan hedelmästään" (Luuk. 6:43-44). Hän sanoo saman ajatuksen myös toisessa evankeliumissa: "Jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä" (Matt. 7:17-18). Jos siis synti tai paha tulee syntisestä olemuksestamme, syntiä ei käytännöllisessä tai konkreettisessa mielessä hävitetä muutoin kuin itse olemus juurineen hävittämällä. Mutta Paavali antaa ymmärtää, ettei syntinen luonto tai olemus tai "puu" kristitystä häviä (esim. Gal. 5:17), josta syystä kristitty tarvitsee luettua vanhurskautta hyväkseen niin kauan kuin hänessä on syntinen luonto. Muutoin hänellä ei käsittääkseni voi olla ainakaan pelastusvarmuutta.

Jos kristityn syntistä luontoa tai "lihaa" (Gal. 5:17) tai "huonoa puuta" (Luuk. 6:43-44) ei hävitetä juurineen vielä täällä ajallisuudessa, myös kristitty ihminen säilyy olemukseltaan syntisenä kuolemaansa asti. Mitä muuta keinoa kristityllä on tästä johtuen rauhoittaa sydämensä Jumalan edessä kuin armoon turvautuminen? Vai ajatteleeko kenties joku täällä, että Jumalan armon osakseen saaminen tai Jumalan armon itsellään säilyttäminen edellyttää, että kristitty pitää syntisen luonnon tai "lihan" kurissa täydellisesti tai edes riittävässä määrin? Jos kristityn syntisen luonnon kurissa pito ei ole aivan täydellistä, mikä on riittävä määrä kurissa pitoa, määrä, joka vaikuttaa ihmisen pelastukseen?

Jos tietynlaiset ajatukset, tuntemukset, tahtomiset, asenteet, valinnat ja tekemiset juontuvat tietynlaisesta olemuksesta (millainen puu, sellaiset hedelmät: Luuk. 6:43-44 ja Matt. 7:17-18), mitä muuta mahdollisuutta pelastuvaksi haluavalla syntisen luonnon omaavalla ihmisellä on kuin saada syntinen perusolemuksensa siitä juontuvine hedelmineen anteeksi? Toinen vaihtoehto voisi olla tietenkin se, että uudestisyntyminen olisi niin täydellistä ja kokonaisvaltaista, että uudestisyntyessään ihmisen turmeltunut olemus häviäisi täydellisesti (vrt. 2 Kor. 5:17). Mutta missä sellaisia ihmisiä on tavattavissa, siis ihmisiä, joista todella kaikki "mikä on vanhaa, on kadonnut" (2 Kor. 5:17)? Varmaan on ihmisiä, joista osa siitä, mikä on vanhaa, on kadonnut, ja "uusi on sijaan tullut" (2 Kor. 5:17), mutta en lainkaan usko, että on sellaisia ihmisiä täällä maan päällä, joista kaikki, mikä on vanhaa, olisi uskoontulon tai uudestisyntymisen myötä kadonnut.

P.S. 2 Kor. 5:17 -kohdassa ei lue, että kaikki, mikä on vanhaa, on kadonnut. Paavalin teologian valossa on järkevää mielestäni tulkita Paavalin ajatelleen siinä kohdassa, että ihmisen uudestisyntyessä osa siitä mikä on vanhaa, katoaa.
« Viimeksi muokattu: 13.06.18 - klo:22:56 kirjoittanut crystalvoice »

Poissa evlutkristitty

  • Viestejä: 553
Liha ei tosiaan uudestisynny. Jokainen jonka omatunto on hereillä, tietää ja TUNTEE tämän ristiriidan, joka on uuden, HENGESTÄ SYNTYNEEN ja vanhan, lihasta syntyneen välillä.

Gal. 5:17 Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte.

Poissa Oloneuvos

  • Viestejä: 908
    • Oloneuvoksen kotosivut
Lueskelen läpi vanhoja kirjoituksia ja joihinkin tahdon jotain kommentoida. Alla yksi sellainen, joka hyppäsi silmille (hassu sanonta) odottaessani paistin kypsenemistä uunissa.


Lain vanhurskaus on haiseva rääsy, oksettava vaate - joka tulee heittää pois.

Asia ei suinkaan ole noin enkä usko, että JPK sitä on tarkoittanutkaan. Jumalan laki on pyhä, vanhurskas ja hyvä. Se ei ole "haiseva rääsy" tai "oksettava vaate" vaan päinvastoin "joka sen pitää on siitä elävä". Ongelma ei ole Jumalan laissa vaan meissä itsessämme. Jeesus sanoi sen näin: "Kukaan teistä ei lakia täytä" Joh. 7:19.

Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyivät Jeesuksessa. Jumala lähetti Poikansa sovittamaan maailman synnin. Jeesus piti koko lain ja kun oli täydelliseksi tullut (Hebr.5:8-9), kuoli Hän ristillä puolestamme ottaen päälleen tuomiomme. Kolmantena päivänä Hän nousi kuolleista "oman vanhurskautensa voimalla", sillä kuolemalla ei ole valtaa siihen, joka on täyttänyt koko lain. Joka lain täyttää on laista elävä (Rm. 10:5, 3.Ms.18:5)

Minulle on tullut viimeisten vuosien aikana rakkaaksi eräs evankeliumin ydinsanomaan liittyvä termi. Sana on "luetaan". Roomalaiskirjeen neljännessä luvussa sana mainitaan useamman kerran. Paavali opettaa Aabrahamin elämän esikuvan avulla pelastumistamme uskon kautta. Paavali kirjoitti: "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi" (Rm. 4:3). Jumala ilmoitti Aabrahamille tulevasta siemenestä, Kristuksesta, joka oli ilmestyvä pelastukseksi kaikille kansoille. Aabraham uskoi Jumalaa ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Samalla tavoin Jeesuksen vanhurskaus luetaan meille, kun uskomme Häneen, joka sovitti syntimme Golgatan ristillä kuolemalla puolestamme ja nousemalla kuolleista kolmantena päivänä...

On aika ottaa paisti uunista ja odotellessa sen jäähtymistä tehdä salaattia kyytipojaksi...

Poissa evlutkristitty

  • Viestejä: 553
Syntisen pyrkimys vanhurskautua lain, (siis tekojen ja tekemättä jättämisten kautta), on tuo Mooseksen peite riippuu esim. useimpien juutalaisten silmillä vieläkin, - niin kauan kun vaate otetaan Jeesuksessa Kristuksessa pois. 

Eivätkä pakanakansoista uskoon tulleetkaan ole sen paremmin suojassa Mooseksen peitteeltä, niin kauan kun synti kirkastuu niin suureksi (100%), että on mahdoton kuvitellakaan tekevänsä enään mitään oman pelastumisensa hyväksi. Synti on näet perimältään ihmisen haluttomuutta tulla (nöyrtyä) syntiseksi ja kontata sokeana ontuvana ja raajarikkona Kristuksen eteen anomaan armahdusta ja veriruskeiden syntiensä anteeksiantamusta.

Ahdas portti josta Jeesus puhuu, on uskoa syntisenä Jumalan armosta itsensä autuaaksi. Aina ihminen pyrkii keksimään edes jotakin ansiota ja kunniaa itselleenkin. Ylpeys ei taivu syntiseksi, ja sellaisena kokonaan toisen, (Jeesuksen Kristuksen), autettavaksi. :'(

Poissa saara

  • Viestejä: 23
  • Sana rististä on Jumalan voima 1 Kor 1 : 18
Kaikesta omasta tyhjentyminen ja oman ansaitun helvetin tuomionsa allekirjoittaminen, ei ole ylpeälle ihmiselle helppoa.

Mutta ilman tuota nöyrtymistä Pyhän Kaikkivaltiaan Jumalan edessä, (tyhjäksi ja köyhäksi), ei voi käsittää Jumalan armoa. "Tunnustaa syntinsä", on "olla yhtä mieltä Jumalan kanssa". Jokainen maailmaan syntynyt ihminen on ansainnut kadotustuomion. Mutta meille kadotetuille ja tuomituille Kristus antoi elämän syntymällä ihmiseksi (inkarnaatio) hän otti päälleen meidän syntimme ja kärsi ristillä syntimme rangaistuksen, (kuoleman).

Jes. 53:5   mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.


Hyvä kirjoitus. Kun kerran on Jumala, kaiken olevaisen alkulähde, ylin auktoriteetti, ja määrittelijä, kuinka kukaan meistä voi todella kuvitella selviävänsä elämästä, ja kuolemasta ilman Häntä?

 Lapsi on riippuvainen äidistään, eikä selviä pienenä ilman tämän huolenpitoa. Silti ihminen ylpeydessään, sokeudessaan haluaa tehdä juuri niin suhteessa Herraan. Ihminen  kieltää Hänet, joka on kaiken olemassa olevan lähde, ja tahtoo elää riippumatonta omavoimaisesti elämää ilman Luojaansa. Se on syntiin lankeemuksen (tai nousun) ydin?
Siten on valtavaa rakkautta, että ihmiselle osoitetaan hänen heikkoutensa ja pienuutensa.  Hänen "varjonsa", syntisyytensä. Että voisi nähdä oman turmeluksensa..ja tulla vastuulliseksi Jumalan edessä.J a omistaa myös suloisen armon Jeesuksen Kristuksen veren kautta. Kaikki synnit ja pohjamudat synninjuurineen on jo sovitettu.  Jokainen voi saada turvallisen Jumalan lapsen osan Isän yhteydessä.O lla matkalla Taivaan kotiin Jeesuksen ansion tähden. Minua ei auta päivittäin mikään muu, kuin jääminen tämän armon varaan.