Olen aina suhtautunut hiukan varauksellisesti kristilliseen mystiikkaan.
Jos henkilö, joka ei oikeasti tunne Jumalaa, menee mietiskelemään esim. johonkin retriittiin,
hän voi joutua pahasti sielunvihollisen kohteeksi.
Hän on hiljaisuudessa altis kaikelle uudelle ja kiehtovalle.
Onhan paljon pseudokristillistä opetusta, joka seilaa puhtaan
evankeliumin ja järkeilyn tai tunnelmien rajamailla.
Mielestäni karismaattisuus ei ole mystiikkaa. Kaikki siihen liittyvä on kirjallisesti esitetty
Raamatussa, joten mitään salaperäisyyttä ei ole. Tosin on myös ylikarismaattisuutta,
joka menee yli Raamatun sanan. Siinä on mukana ihmisen tunteita, mielikuvitusta ja
jopa esittämistä. Mutta sekään ei ole mystiikkaa
Mielenkiintoista pohdintaa mystiikan ja karismaattisuuden rajoista.
Itse ajattelen, että niissä on päällekkäisyyttä käsitteinä.
Eli jos kummassakaan on itsesuggerointia, niin silloin mielestäni on samasta ilmiöstä kyse.
Raamattua tunteva ihminen voi antaa ikäänkuin krisillisiä selityksiä omalla itsesuggeroinnilleen ja siis pitää niitä aitoina hengellisinä kokemuksina. Ihan vaan omaa sielunelämää pohtiessani on tullut tällainen mieleen.
Ja myös ehkä siinä katolisessa karismaattisessa rukouspiirissä ollessani.
Jotenkin koin, että siellä oli kiusaus tuollaiseen.
Paavali puhui ihmisistä, jotka ylpeilivät nöyryydestään ja pöyhkeivät enkelin palvonnasta.
Jotenkin noin se kohta meni.