Luin eilen aamulla psalmia 59. Se alkaa näin:
Daavidin laulu, kun
Saul lähetti vartioimaan hänen taloansa, tappaakseen hänet.
2. Jumalani, pelasta minut vihollisistani, suojele minua niiltä, jotka nousevat minua vastaan.
3. Pelasta minut pahantekijöistä, vapahda minut murhamiehistä.
4. Sillä katso, he väijyvät minun henkeäni; julmurit kokoontuvat minua vastaan, vaikka en ole rikkonut enkä syntiä tehnyt, Herra.
5. Ilman minun syytäni he juoksevat ja hankkiutuvat; heräjä, käy minua kohtaamaan ja katso.
6. Ja sinä, Herra, Jumala Sebaot, Israelin Jumala, heräjä kostamaan kaikille pakanoille. Älä säästä ketään uskotonta väärintekijää. Sela.
7. He tulevat ehtoolla, ulvovat kuin koirat ja kiertävät kaupunkia.
8. Katso, he purkavat suustaan sisuansa, miekat ovat heidän huulillansa, sillä: "Kuka sen kuulee?"
Daavidilla oli tiukat paikat, kun Saul yritti tappaa hänet.
Hänen rukouksensa kuulosti vilipittömältä syyttämästi kärsivän avunhuudolta.
Ja Jumala auttoi häntä ja varjeli hänet.
Toisaalta sitten myöhemmin elämässään Daavid surmautti viattoman miehen, kun himoitsi hänen vaimoaan.
Tuo paradoksaalinen luonne lienee hyvin tyypillistä ihmiselle.
Eri tilanteissa tulee eri piirteet esille ja ihminen käyttäytyy täysin sitä vastaan mitä on itsestään ajatellut.
Siinä on suuri oppimishaaste, kuten Daavid joutui sen haasteen eteen.