Tulin uskoon Jumalan armosta pikkulapsena. En muista tarkkaa hetkeä. Aikuisena Jumala kutsui sitten tunnustamaan julkisesti sitä uskoa minkä olin jo lahjaksi saanut.
En tiennyt mitään siitä vapauden vankilasta mihin moni myöhemmin on yrittänyt minutkin houkutella. Se vapaus on niin tukahduttavaa, että uskohan siinä meinaa mennä. Pakottavaa vapautta. Kuristava vapaus.
Järjestyksen Jumalan ohjeet eivät koske todellisesti vapaita. En voi olla koskaan todellisesti vapaa, koska en itse valinnut uskoa. Olen korkeintaan armosta pelastuva kaavamaisen uskonollisuuden tuote. Enkä yhtään vapaa mistään.
En kuitenkaan kadehdi sitä vapautta. Se tuntuu usein johtavan uskosta luopumisiin, avioeroihin, uudestaan avioitumisiin, mielisairaaloihin, internetissä trollailuun ja entisten uskonyhteisöjen julkisiin parjaamisiin.
Kauhean tilavalta tuntuu tämä itsensä ulkopuolelta tuleva ahdas ja kaavamainen usko siihen monien kauppaamaan itse valittuun vapauteen verrattuna.
Joku vika on pakko olla.