Koen rukoilemisen ikään kuin neuvotteluksi Jumalan kanssa, Hänen neuvonpidossaan olemisena.
Aamulla kiitän kuluneesta yöstä, Hänen varjeluksestaan, huolenpidostaan ja uudesta armon päivästä ja pidämme "palaverin" siitä, mitä, missä ja miten tänään etenemme ja vien Hänen eteensä ja käsiinsä kaikki esirukousaiheet
Päivän mittaan olen yhteydessä Häneen huokaillen Herran puoleen, että voisin ja saisin pysyä Hänen tahdossaan kaikessa, mitä teen ja missän kuljen.
Ja illalla pidämme yhteenveto raportin päivän tapahtumista ja tuon kiitokseni Hänelle siitä, että jälleen kerran Hän on nostanut, auttanut ja kantanut.
Tämä on jonkinlainen karrikoitu runko siitä, miten koen rukouksen.
Miksi?
Siksi, että minulla itselläni ei ole taitoa, viisautta, eikä myöskään voimaa ja mahdollisuuksia pärjätä ja kestää arkeani, ellei minulla olisi Jumalaa, jonka apuun voin kaikkina hetkinä luottaa ja jolle voin uskoutua niissäkin asioissa, joissa en voi ihmiselle uskoutua.
On paljon esim. toisten ihmisten asioita, hätää ja tuskaa, joista ei voi muille puhua ja kuitenkin ne painavat raskaina sydämeellä, sillä ihminen voi aika vähän kuitenkin tehdä toisen ihmisen puolesta ja avuksi, mutta kun vien ne Jumalalle, tiedän että ne pysyvät vain Hänen tietonaan, eivätkä vuoda mihinkään ja tiedän myöskin sen, että HÄN VOI!