Room. 7
18. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei;
19. sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.
20. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.
Paavali puhuu tuossa sielunsa, tahtonsa ja järkensä, eli lihansa ~ luonnollisen ihmisensä ~ vanhan ihmisensä voimasta.
Eli tämä on se meidän inhimillisen olemuksemme osa, joka pyrkii olemaan valassa niin kauan, kuin me tässä lihassamme elämme ja ainut, millä me voimme sen pitä kurissa ja "kuolleena", on Jumalan antaman Pyhänen Hengen voiman avulla ja tätä mielestäni voidaan pitää itsensä kurittamisena, eli kurissa ~ aitauksessa ~ rajoissa pitämisenä.
Itsessämme meillä ei siihen voimaa ole, koska noiden samojen elementtien, jotka ovat itsessään kurittomia, tulisi pitää kurissa itseään, jos me omassa voimassamme siihen pyrkisimme.
Joten täysin mahdotonta ja aina vain mahdottomampaa sen mukaisesti, millainen sitten onkin kenenkäkin luonteenlaatu, johon vaikuttavat niin tempperamenttimme, luonteemme kuin persoonallisuutemmekin.
Vain uudestisyntymässä saamamme "jumalallinen luonto" voi vapauttaa meidät synnynnäisen luonteenlaatumme hallitsevasta otteesta, sillä vain Jeesuksen kautta meistä voi tulla "uusia luomuksia" Kristuksessa.
Mutta miksi tämä ei sitten aina onnistu ja pysy vakiona?
Nähdäkseni on kysymys siitä, miten lähellä Kristusta tai miten "syvällä" Hänessä (tai Hän meissä) kulloinkin elämme.
Ja mitkä ovat sitten ne toimet, millä me pysymme lähellä Häntä, Hänessä?
Minä en näe mitään muuta ihmisen itsensä taholta tulevaa askelta, kuin yhteydenpito Häneen rukouksen ja Sanansa kautta voimaa "hakien" ja tämä on nyt pohdintani lopputuloksena mielestäni =
valvominen.
Tulimmeko tästä samaan loppupäätelmään kaikki, vai onko jollain erilainen "toimintatapa" valvoa??