Mielenkiintoista keskustelua. Paljon olen itsekin tullut miettineeksi kysymystä, eksymisestä ja harhaan joutumisesta. Ajattelen, että on hyvä jos saa säilyttää aran tunnon Jumalan sanan äärellä ja sen sisäisen valvovan mielen mitä sävyttää mm. se Paavalin lause: "se joka luulee seisovansa, katsokoon, että ei lankea". Ja samaan aikaan kuitenkin olla vakuuttunut myös siitä, että Hän joka on aloittanut meissä hyvän työn vie sen päätökseen. Tämä tietty jännite, mikä muodostuu tuosta samanaikaisuudesta..Edellämainittu "pakottaa" tutkimaan, näkemään vaivaa, huutamaan avuksi Herraa, koettelemaan jne..Ja tähän tulee ikäänkuin vastauksena Jumalan lohdullinen Sana, kuten murheellisille miehille Emmauksen tiellä, jossa Jeesus tuli ja alkoi selittää heille kirjoituksia (sanaa)..Ja tapahtui huikeaa ymmärryksen kautta tapahtuvaa oivallusta, mikä oletettavasti kosketteli tunteidenkin kieliä ("eikö sydämemme ollut palava kun hän selitti meille kirjoituksia?")..Mikä armo! Itselleni varsin puhutteleva ja lohdullinen kohta, jota olen paljon miettinyt..Kuinka avuton todella olenkin, olkookin että osaisin Raamatun/kirjoitukset (oletan että noi emmakusen miehet varmaan osasivat paljon ulkoa kirjoiutuksia) , vaikka ulkoa, niin harhaan voin mennä..Eli apu tulee lopultakin aina minun ulkopuoleltani..