Minulla ne liittyvät musiikkiin ja audiovisuaaliseen ilmaisuun. Tehtävä seurakunnassa on varmaan lähimpänä paimenuutta, tykkään kuunnella ihmisten asioita ja ongelmia ja etsiä yhdessä ratkaisuja ja etsiä suuntaa yms.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän tietoiseksi tulen "hengellisestä tehtävästäni". Yhtä ja toista on tullut touhuttua ja musiikki oli 40 vuotta ykköstilalla (hengellisessä) elämässäni. Nyt olen "kuollut" lähes kaikelle sille, mitä musiikiksi sanotaan. Käyn parissa keskustelupiirissä, kummassakaan ei edes virttä lauleta eikä kukaan ole sitä kaivannut, koska siitä ei ole mitään puhetta ollut.
Tämä on oikeastaan surullista ja olen huomannut saman itsekin. Onko ilolaulut vaienneet seurakunnassa. Toki jossakin saatetaan niitä laulella mutta samanlaista ylistystä ei enää ole kuin esim 1990-luvulla. Esiintymisiä on sitäkin enemmän eikä niitä jaksa kuunnella hetkeäkään. Miksi seurakunnan on vallannut tämä alennustila. Olemmeko kokonaisuutena eksyneet , onko Jumala hyljännyt harhaoppien ihaililjat, onko srk liian maallistunut rahanpalvontaan, miettii aina vain maallisia ja luulee ettei Jumala oikeasti enää tule mitään tekemään kuten on VTssä sanonut.....
no, oikeestaan ykslysti....
Itse olen paikkaani etsinyt nyt 30 vuotta ja ystäviä seurakunnasta. Alan jo hyväksyä ettei seurakunnasta ystäviä löydä joten en enää edes etsi. Kadotin kutsunikin kunnes luin Samuelin sanat "pois se minusta että tekisin sen synnin että lakkaisen edestänne rukoilemasta".
Olen yrittänyt etsiä paikkaani seurakunnassa mutta aina päädyn toteamaan että esirukous lienee tehtäväni. Siinä saan ihmeellisimpiä tuloksia tai siis Jumala antaa ihmeellisimpiä vastauksia. Rukoilisipa joku joskus samoin minun puolestani että saisin edes yhden ystävän.
Enää en kuuntele tarinoita joissa väitetään seurakunnan olevan perhe. En ymmärrä miksi sellainen satukin on muotia nykyuskovien piirissä vaikka kaikki tietää ettei kukaan tuosta mukaperheestä välitä vieressään istuvan elämän tuskista.
Siis, tehtäväni ei ole srkssa vaan yksin esirukouksessa.
