Koska ihminen on läpeensä toivottomasti syntinen, niin myös ajatukset, sanat ja teot ovat mielestäni Jumalan edessä yhtä syntiä, jotka uskoavainen saa yhdessä ja erikseen aina anteeksi yleisesti ja yksityisesti tunnustaessaan Jumalalle ne syntinä. Näin iäkkäänä on alkanut nähdä vähän tätä systeemiä. Ihmisten kesken tietysti on suuri ero varaastaako teoissa vai haaveileeko ajatuksissaan tekevänsä, mutta ei tee. Sanat voivat jo lähimmäistä vahingoittaa, muttei yhtä paljon vielä kuin teko varsinkaan peruuttamaton teko, kuten murha, tappo, väkivalta. Ajatukset eivät vahingoita, jos ei tiedä niistä.
Jumalan edessä olemme yhtä syntistä sakkia siis kaikki ja vain Jeesuksen veri uskomme mukaan lahjoittaa meille armon. Ei ole erotusta siis ajatusten, sanojen ja tekojen kesken Jumalan "silmissä".
Tunnustaminen on mielestäni myös sitä "lihan" ristiinnaulitsemista, joka on tarpeen ja raamatullista velvollisuutta pysyäkseen uskossa. Olisihan se vallan kauheaa, jos olisin vielä tehnyt kaikki ne ajatukset, jotka syntiseen luontooni ilmestyvät. Myös vankila ja omatunto auttavat tässä etteivär kaikki tee rikoksia. Samallahan se pilaisi omankin elämän.
Tämä on helpompi ymmärtää iäkkäänä ja luterilaisena, jossa maallinen hallintavalta ja hengellinen erotetaan toisistaan. Jolloin katuva tekosyntinen "rötkö" saattaa anteeksisaaneena pelastua, mutta se siivo, joka luulee ettei armoa tarvitse, menee siis syntisenä kadotukseen, jos ei käänny ja vastaanota anteeksiantoa, joka on jo olemassa, mutta tarvitsee nähdäkseni vastaanoton eli uskon, muuten jää saamatta. Uskonvanhurskaus yksin siis pelastaa, mutta se on Jumalan salaisuus miksi kaikki eivät usko. Pyhä Henki kyllä uskovassa näyttää synnin, joten ei voi yht.aikaa olla tekemässä syntiä ja uskomassa. Yhtä aikaa kuitenkin ollaan "lihassa" syntisiä ja Jeesuksessa synnittömiä. Kuolettaminen ja synnin varominen on tarpeen ettei Pyhä Henki jätä paatumaan jne.
