Kirjoittaja Aihe: Viha  (Luettu 4481 kertaa)

Poissa Soltero

  • Viestejä: 2462
Vs: Viha
« Vastaus #30 : 24.11.20 - klo:13:09 »
Olen muistellut tilanteita, joissa olen kuullut jonkun suoraan sanovan vihaavansa jotakuta.
Näissä tapauksissa on melkein aina kyse entisen puolison (rakastettu, kumppani tms.) vihaamisesta.
Rakkaus on siis vaihtunut vihaksi.
Vain kerran olen kuullut miehen sanovan vihaavansa entistä vaimoaan.
Naiset taas joko vihaavat enemmän tai vain kertovat vihastaan avoimemmin.

Tosin sanaa viha käytetään yleisesti tarkoittamassa inhoa, halveksuntaa tai muuta lievempää vastenmielisyyttä.
Mutta entisistä rakastetusta puhuessaan ihmisestä usein oikein huokuu todellista kylmää vihaa.

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 6331
Vs: Viha
« Vastaus #31 : 24.11.20 - klo:15:40 »
Juu noin on melko usein.
Se on "hassu" kun juttelee sellaisen parin kanssa. He ovat häijyjä ja sivistymättömiä puhuessaan toisilleen, mutta sitten kun kääntyvät puhumaan jollekin kolmannelle osapuolelle, sävy muuttuu ystävälliseksi ja toista arvostavaksi.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Viha
« Vastaus #32 : 24.11.20 - klo:15:46 »
Miten selittäisitte omalta kohdaltanne sen, mitä Paavali sanoo Roomalaiskirjeen kohdassa 4:15a?

Lainaus
"Laki saa aikaan vihaa." (Room. 4:15a)

Johtuuko viha jostain synnynnäisestä vastustushalusta, joka liittyy auktoriteetteihin? En ajattele ja pidä uskottavana ajatusta, että vastustushalu johtuisi siitä. Moni kristinuskon ulkopuolella elävä ja uskonnotonkin ihminen on monesti ilman vastustushalua jonkin auktoriteetin alamainen.

Ihmisyhteisöt ovat vaatineet asioita ihmisiltä, joista monet eivät ole pitäneet, mutta onko siitä syntynyt jotain samankaltaista vihantunnetta kuin uskovalla, joka kokee vihaa Jumalaa kohtaan? Esim. moni ei ole halunnut mennä armeijaan tai siviilipalvelukseen, mutta on mennyt siitä huolimatta ilman että vihaa olisi noussut sisimmästä. Jos tai kun Jumalan laki toisin kuin usein ihmisyhteisöjen vaatimukset vaatii mahdottomia siinä mielessä, ettei ihminen voi täyttää Jumalan lakia, niin syntyykö vihamielisyys Jumalaa kohtaan siitä ajatuksesta, että Jumala on väärämielinen tai kohtuuttomia vaativa? Vai onko viha Jumalaa kohtaan täysin irrationaalista, niin ettei sillä ole mitään järjellisiä perusteita? Jos aggression- tai vihantunne olisi rationaalisista syistä aiheutuvaa, tunne syntyisi vasta järjellisen ja kriittisen pohdinnan seurauksena, jotka vaativat aikaa. Elämillä ei ole kykyä järjelliseen ja kriittiseen pohdintaan, joka edellyttää käsitteitä, mutta monet eläimet reagoivat aggressiivisesti havaittuun tai tulkittuun uhkaan.

Sen vastustaminen tai arvosteleminen, että joku ihminen tai ihmisryhmä vaatisi jossain tilanteessa kohtuuttomasti, niin ettei olisi kenenkään mahdollista täyttää vaatimuksia (ja lisäksi ihminen tai ihmisryhmä rankaisisi, kun kohtuuttomia vaatimuksia ei täytettäisi), olisi rationaalista vastustamista tai arvostelemista, ei irrationaalista. Mutta jos siihen vastustamiseen tai arvostelemiseen liittyisi myös vihantunnetta, niin se ei olisi välttämättä lainkaan seurausta mistään rationaalisesta perusteesta tai olisi tuettavissa rationaalisella perusteella.
« Viimeksi muokattu: 24.11.20 - klo:15:52 kirjoittanut crystalvoice »

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 6331
Vs: Viha
« Vastaus #33 : 24.11.20 - klo:15:51 »
Lainasin crystalvoicen ensimmäisen kappaleen:
Lainaus
johtuuko viha jostain synnynnäisestä vastustushalusta, joka liittyy auktoriteetteihin? En ajattele ja pidä uskottavana ajatusta, että vastustushalu johtuisi siitä. Moni kristinuskon ulkopuolella elävä ja uskonnotonkin ihminen on monesti ilman vastustushalua jonkin auktoriteetin alamainen.

Tosin tuossa lauseessasi muutit vastustushalun kohteen Jumalasta ihmiseen.
Itse uskon Raamatun pohjalta että jokaisessa ihmisessä asuu "vastustushalu" Jumalaa kohtaan.
Se ilmenee myös siten, että ihminen kieltää olevansa tietoinen että Jumala on.

Egyptin kuningas 2. Mooseksen kirjassa on tästä hyvä esimerkki. Ensin hänen reaktionsa on että kuka tää Jumala on, jota hänen muka pitäisi kuunnella. Kun sitten Jumala näytti voimansa hänen vastustushalunsa selittely muuttui enemmän selvän kapinoinnin puolelle.

Eli jos ihminen näkee jollain tapaa suoranaisesti hyötyvänsä "jonkin auktoriteetin" säännöstä, niin tietty on helppo olla ilman vastustushalua. Eli siinä on siis sellainen utilitaristinen ote.
« Viimeksi muokattu: 24.11.20 - klo:16:04 kirjoittanut sandia »

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Viha
« Vastaus #34 : 24.11.20 - klo:16:11 »
Olen sitä mieltä, että esim. luterilainen uskova, joka sanoo vastustavansa tai vihaavansa Jumalaa, ei todellisuudessa vastusta hengellistä auktoriteettia sinänsä, koska hän uskoo tiettyihin opinkappaleisiin kuten oppiin perisynnistä, sovituksesta, uskosta ja niin edespäin (ja tietenkin itse Jumalan olemassaoloon), jotka hän uskoo tulevan hengelliseltä auktoriteetilta.

Kristillisiin oppeihin (kuten pelastukseen yksin armosta, uskon kautta) uskominen tai luottaminen ei ole merkki siitä, että ihminen vastustaisi hengellistä auktoriteettia tai vihaisi uskomaansa ei-inhimillistä auktoriteettia. Jos esim. luterilaisen uskovan hengelliseen tahoon kohdistuva viha olisi nimenomaan auktoriteettivihaa tai halua vastustaa auktoriteetteja, silloin hän ei pitäisi kristillisiä oppeja erityisestä ilmoituksesta, sovituksesta, Raamatun auktoriteettiasemasta jne. hengelliseltä auktoriteetilta tulevina, tai hän ei uskoisi tai luottaisi niihin oppeihin tai ajatuksiin.

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 6331
Vs: Viha
« Vastaus #35 : 24.11.20 - klo:16:18 »
Olen sitä mieltä, että esim. luterilainen uskova, joka sanoo vastustavansa tai vihaavansa Jumalaa, ei todellisuudessa vastusta hengellistä auktoriteettia sinänsä, koska hän uskoo tiettyihin opinkappaleisiin kuten oppiin perisynnistä, sovituksesta, uskosta ja niin edespäin (ja tietenkin itse Jumalan olemassaoloon), jotka hän uskoo tulevan hengelliseltä auktoriteetilta.

Kristillisiin oppeihin (kuten pelastukseen yksin armosta, uskon kautta) uskominen tai luottaminen ei ole merkki siitä, että ihminen vastustaisi hengellistä auktoriteettia tai vihaisi uskomaansa ei-inhimillistä auktoriteettia. Jos esim. luterilaisen uskovan hengelliseen tahoon kohdistuva viha olisi nimenomaan auktoriteettivihaa tai halua vastustaa auktoriteetteja, silloin hän ei pitäisi kristillisiä oppeja erityisestä ilmoituksesta, sovituksesta, Raamatun auktoriteettiasemasta jne. hengelliseltä auktoriteetilta tulevina, tai hän ei uskoisi tai luottaisi niihin oppeihin tai ajatuksiin.

En ole samaa mieltä. Ihminen ei ole noin looginen ja johdonmukainen kuin miten tuossa asian ilmaiset.

Yllätys, yllätys, ihminen voi täysin palkein uskoa siihen että on täysin hyväksynyt Raamatun totuudet ja luonnehtii itsensä toisten ja omissakin silmissä raamatulliseksi uskovaksi.
Silti jos ihmisen käyttäytymistä seurattaisiin johonmukaisesti, olisi erittäin todennäköistä, että tällä ihmisellä on käyttäytymis- ja suhtautumistapoja, jotka ovat ristiriidassa Raamatun opetuksen kanssa.
Uskon, että jos ihminen vaivautuisi olemaan itselleen rehellinen, hän joutuisi toteamaan tämän.

Mutta ihminen ei yleensä ole noin rehellinen pohjaan asti.

Jeesushan totesi mm. fariseuksissa juuri tämän piirteen.
Samoin Paavali puhuu tästä myös puhuessaan uskoville.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Viha
« Vastaus #36 : 24.11.20 - klo:16:46 »
Olen sitä mieltä, että esim. luterilainen uskova, joka sanoo vastustavansa tai vihaavansa Jumalaa, ei todellisuudessa vastusta hengellistä auktoriteettia sinänsä, koska hän uskoo tiettyihin opinkappaleisiin kuten oppiin perisynnistä, sovituksesta, uskosta ja niin edespäin (ja tietenkin itse Jumalan olemassaoloon), jotka hän uskoo tulevan hengelliseltä auktoriteetilta.

Kristillisiin oppeihin (kuten pelastukseen yksin armosta, uskon kautta) uskominen tai luottaminen ei ole merkki siitä, että ihminen vastustaisi hengellistä auktoriteettia tai vihaisi uskomaansa ei-inhimillistä auktoriteettia. Jos esim. luterilaisen uskovan hengelliseen tahoon kohdistuva viha olisi nimenomaan auktoriteettivihaa tai halua vastustaa auktoriteetteja, silloin hän ei pitäisi kristillisiä oppeja erityisestä ilmoituksesta, sovituksesta, Raamatun auktoriteettiasemasta jne. hengelliseltä auktoriteetilta tulevina, tai hän ei uskoisi tai luottaisi niihin oppeihin tai ajatuksiin.

En ole samaa mieltä. Ihminen ei ole noin looginen ja johdonmukainen kuin miten tuossa asian ilmaiset.



Kun luterilaisen uskovan uskoon kuuluu sen omaksuminen, mitä kirkko opettaa ihmisluonnosta, sen omaksuminen, mitä se opettaa ihmisen vihasta Jumalaa kohtaan, sen omaksuminen, mitä kirkko opettaa pelastumisesta yksin armosta, uskon kautta, jne., silloin hän kokiessaan vihaa tai vastustusta Jumalaansa kohtaan on toteuttamassa sitä, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan (= ei ole ristiriidassa käyttäytymisessään sen opin kanssa, minkä on omaksunut auktoriteetilta), samoin kuin hän toteuttaa sitä, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan, kun hän suuttumuksensa lepyttyä luottaa Jumalaan, joka on armollinen sille, joka Häntä vihaa (= ei ole ristiriidassa auktoriteetilta omaksutun opin kanssa). Hän ei ole sekuntiakaan sen ulkopuolella, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan auktoriteetin taholta. Hän on siis nähdäkseni täysin johdonmukaisesti auktoriteetiltaan omaksuttujen käsitysten alainen. Hän ei siis vastusta tietyssä mielessä auktoriteettia lainkaan.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Viha
« Vastaus #37 : 24.11.20 - klo:19:01 »
Missä määrin aggressio tai viha tai halu tehdä jotain tuskaisaa toiselle on käsitteellisestä ajattelusta riippuvainen tai riippumaton?

Moni eläin suhtautuu aggressiivisesti havaitsemaansa tai tulkitsemaansa uhkaan. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, että uhkaa ei välttämättä todellisuudessa ole lainkaan, mutta eläin kokee kuin se olisi olemassa ja reagoi siksi aggressiivisesti. Ihminen voi myös tulla salamannopeasti aggressiiviseksi, vaikka mitään rationaalista syytä suuttua ei olisi, tai ihminen voi tulla aggressiiviseksi johtuen väärästä tulkinnasta. Esim. ihminen tulkitsee jonkun olevan vihamielinen häntä kohtaan, vaikka todellisuudessa toinen ei ole vihamielinen häntä kohtaan. Vaikka toinen ihminen loukkaisi tietoisesti toista, ja kyse ei olisi siksi väärintulkinnasta, kun loukattu kiehahtaa esim. kapakan pöydässä, sen seurauksena ei ole mielestäni mitään rationaalista syytä loukata takaisin tai kostaa.

Kun joku ihminen tai tietty ihmisryhmä haluaa tuhota jonkun ihmisen tai ihmisryhmän, kohteen eliminoiminen edellyttää järjellistä, käsitteisiin pohjautuvaa ajattelua. Tällaista tapahtuu sodan aikana ja esim. psykopaattien toimesta sotatilan ulkopuolella. Suunnitelmalliseen, ajattelua ja aikaa vievään kohteen eliminoimiseen ei tarvitse liittyä aggressiivista kiehumista niin kuin salamannopeasti syntyvässä aggressiossa esim. kapakassa, kun saa osakseen jonkun taholta epämiellyttävät sanat. Sodassa kohteen eliminoiminen voi olla paljolti negatiivisista tunteista vapaata, mutta ajattelusta ja suunnitelmallisuudesta se ei ole vapaata. Todella toisten suhteen tuhoisa käyttäytyminen edellyttää aikaa ja ajattelua, mutta äkillinen aggressiivinen "kiehahtaminen" edellyttää yhtä vähän aikaa ja ajattelua kuin monen eläimen kohdalla, kun eläin havaitsee uhan.

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 6331
Vs: Viha
« Vastaus #38 : 24.11.20 - klo:19:16 »
Olen sitä mieltä, että esim. luterilainen uskova, joka sanoo vastustavansa tai vihaavansa Jumalaa, ei todellisuudessa vastusta hengellistä auktoriteettia sinänsä, koska hän uskoo tiettyihin opinkappaleisiin kuten oppiin perisynnistä, sovituksesta, uskosta ja niin edespäin (ja tietenkin itse Jumalan olemassaoloon), jotka hän uskoo tulevan hengelliseltä auktoriteetilta.

Kristillisiin oppeihin (kuten pelastukseen yksin armosta, uskon kautta) uskominen tai luottaminen ei ole merkki siitä, että ihminen vastustaisi hengellistä auktoriteettia tai vihaisi uskomaansa ei-inhimillistä auktoriteettia. Jos esim. luterilaisen uskovan hengelliseen tahoon kohdistuva viha olisi nimenomaan auktoriteettivihaa tai halua vastustaa auktoriteetteja, silloin hän ei pitäisi kristillisiä oppeja erityisestä ilmoituksesta, sovituksesta, Raamatun auktoriteettiasemasta jne. hengelliseltä auktoriteetilta tulevina, tai hän ei uskoisi tai luottaisi niihin oppeihin tai ajatuksiin.

En ole samaa mieltä. Ihminen ei ole noin looginen ja johdonmukainen kuin miten tuossa asian ilmaiset.



Kun luterilaisen uskovan uskoon kuuluu sen omaksuminen, mitä kirkko opettaa ihmisluonnosta, sen omaksuminen, mitä se opettaa ihmisen vihasta Jumalaa kohtaan, sen omaksuminen, mitä kirkko opettaa pelastumisesta yksin armosta, uskon kautta, jne., silloin hän kokiessaan vihaa tai vastustusta Jumalaansa kohtaan on toteuttamassa sitä, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan (= ei ole ristiriidassa käyttäytymisessään sen opin kanssa, minkä on omaksunut auktoriteetilta), samoin kuin hän toteuttaa sitä, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan, kun hän suuttumuksensa lepyttyä luottaa Jumalaan, joka on armollinen sille, joka Häntä vihaa (= ei ole ristiriidassa auktoriteetilta omaksutun opin kanssa). Hän ei ole sekuntiakaan sen ulkopuolella, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan auktoriteetin taholta. Hän on siis nähdäkseni täysin johdonmukaisesti auktoriteetiltaan omaksuttujen käsitysten alainen. Hän ei siis vastusta tietyssä mielessä auktoriteettia lainkaan.

Niin. Tuskin kukaan valitsee omaksua "luterilaista opetusta" jos samalla on sitä vastaan.

Tästä erillään on sitten, mikä on ihmisen todellinen kuva Jumalasta. A.W. Tozer kirjoittaa siitä hyvin kirjan The Knowledge of the Holy ensimmäisessä luvussa, ihan luvun alusta alkaen.
Kirja on todennäköisesti suomeksikin saatavilla. Luin sen 19 vuotiaana jolloin se oli vain englanniksi. Mutta opettelin kieltä siitä samaan aikaan.
« Viimeksi muokattu: 24.11.20 - klo:21:22 kirjoittanut sandia »

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Viha
« Vastaus #39 : 25.11.20 - klo:15:35 »
Viha ja rakkaus eivät ole jyrkästi toisistaan erotettavia, niin että vihan ja rakkauden kohteet olisivat vain vihan tai rakkauden kohteita.

Ihmissuhteissa rakkaus tai positiivisen kiintymyksen tunne voi vaihtua jostain ulkoisesti havaittavissa olevasta syystä silmänräpäyksessä vihantunteeksi. Vasta sitten kyseisenlainen vihantunne kokonaan katoaa, kun ikään kuin sen pohjalla ollut rakkaus tai tietynlainen kiintymys katoaa. Siihen menee monesti paljon aikaa. Tällöin entinen kiintymyksen kohde ja mustasukkaisuuden tunteita kiehuttavasti aiheuttanut on mahdollisesti jo uudessa parisuhteessa, mutta entisen parisuhteen toinen osapuoli pystyy suhtautumaan kyseiseen ihmiseen melko neutraalisti.

Se seikka, että monet ovat valitettavasti jopa tappaneet mustasukkaisina rakastettunsa, osoittaa mielestäni selvästi, että oksitosiini, joka liittyy kiintymykseen ja rakkaussuhteisiin, vahvistaa vihantunnetta. Varmaan tämä pätee jumalasuhteeseenkin, sillä moni uskova on kiehunut joskus vihantunnetta Jumalaa kohtaan; samaa Jumalaa kohtaan, johon yhteydessä ollessa on saanut kokea emotionaalisesti positiivista kiintymystä.

Voiko ihminen mielestani sanoa :"ei se ollut mina se oli mun neurokemikaalit"?

Ihminen ei ole neurokemikaalisten impulssien sätkynukke. Kun jotain ulkoista tapahtuu, esim. joku ihminen kiusaa, ärsytys tai vastaava tunne syntyy, mutta ihmisen ei tarvitse toimia tietyllä yhdellä tavalla tilanteessa.

Asiasta hieman toiseen. Luin yhden Olavi Peltolan kirjoituksen viha-aiheesta. Siitä lainaus tässä alla siltä varalta, jos syntyisi keskustelua, kun näkökulma Peltolalla nimenomaan kristillinen.

Lainaus
"...Uskovan vihan kohtaaminen

Yksikään ihminen ei ole vapaa vihasta, koska perisynti on turmellut jokaisen. Moni pystyy kuitenkin kätkemään vihansa. Monen on myös vaikea, jopa mahdotonta tiedostaa sisimpänsä pohjalla asuvaa, piileskelevää vihaansa. Olemme oppineet, että viha on aina väärin eikä ihminen saa koskaan vihata toista ihmistä ja rakastaa nimenomaan vihamielisesti meihin suhtautuvia. "Joka vihaa veljeänsä on murhaaja" (1 Joh 3:15). Koska viha ei saa kuulua uskovan elämään, ei sitä siis voi myöskään olla uskovassa. Siksi emme millään voi myöntää, että sydämessämme kaikesta huolimatta asuu voimakas vihantunne ja että se saattaa kohdistua jopa kaikkein läheisempiinkin työtovereihin ja omaisiin. Uskoontulon seurauksena ei sentään aito ihmisyys ole kadonnut meistä!

Olen löytänyt pastori-terapeutti Sakari Kähköseltä eräitä mielestäni hyödyllisiä ajatuksia vihan olemuksesta uskovassa. Hänen mukaansa kaiken ihmisen hoidon yksi heikoimmista kohdista on "vihaan liittyvien ongelmien ratkaisu tai ratkaisemattomuus niin, että ihminen vapautuisi vihan tuhoavasta otteesta sen luovaan käyttöön. Rakkauden yksipuolinen julistus luultavasti muuntuu ihmisen mielissä usein vaatimukseksi, että toisten on rakastettava minua, mutta se ei ehkä pysty tekemään ihmistä kyvykkääksi rakastamaan toista."

Uskovan sisimmässä asuvan vihan taustalla saattaa olla kasvattajien vuosia jatkunut sopimaton käytös lasta kohtaan. Se on katkeroittanut sisimmän. Olemukseen jääneen purkautumattoman vihan vaikutuksesta aikuinen kärsii ja usein panee myös lähellään olevat ihmiset kärsimään. Alitajuiseksi muuntuva viha tekee ihmisen kyvyttömämmäksi rakastamaan. Ihminen ajautuu vihan, aggressioiden ja syyllisyyden noidankehään ellei tiellä olevaa vihanmöykkyä saada valoon ja edes osittain hoidetuksi pois. Hoito tarkoittaa sellaisia tukitoimia, joiden avulla ahdistunut ihminen oppii luopumaan ja unohtamaan sen, mikä on takanapäin ja rientämään kohti edessä olevaa (Fil 3:12-14).

Monien kristittyjen mielestä vihan pitäisi poistua uskoon tulleesta. Silloinhan myös anteeksiantamus kasvattajia kohtaan tulee mahdolliseksi. Valitettavasti näin ei aina tapahdu, vaan ihmisestä tulee uskon myötä monikerroksinen. Päällimmäinen kerros muodostuu kiltteydestä, hyvyydestä "rakkaudesta" jne. Ulospäin näyttää tämä kerros hallitsevalta. Se on usein kovin ohut ja voimaton kestämään elämän paineissa.

Toisen kerroksen muodostavat salatut tunteet ja mielikuvat, vihan ja koston fantasiat, uhittelu, uhma, passiivinen vahingoittaminen ja vastustuksen halu, viha itseään kohtaan jne. Tähän kerrokseen majoittuu monien uskovien katkera vihamielisyys Jumalaa kohtaan, jota he tuskin uskaltavat itselleenkään tunnustaa. Tämä kerros vaikuttaa niin, ettei ihminen tunne olevansa elävä, hyvinvoiva. Jumala- ja ihmissuhteita leimaa kuolleisuus, muodollisuus, aitouden ja rakkauden puute, sairas itsensä epäileminen jne...."

https://rovasti.fi/node/389 (Viha ja rakkaus uskovien kesken)

Tykkään tuosta Olavi Peltolan tekstistä. En ole koskaan ennen lukenut asiasta selvää tekstiä, enkä ole tainnut kuullut tuolla tavalla puhuttavankaan. Mutta itse olen tehnyt samoja havaintoja. Lähinnä itsestä ja uskon asian olevan noin.

Raamatussa on mm. " olimme inhoittavia ja vihasimme toisiamme". Tuo on Paavalilta.
Jeesus puhuu asioista jotka saastuttavat ihmisen sisältä: Siellä on muun muassa "pahat ajatukset". Olin itse 90 luvulla tosi vaikeassa tilanteessa ja huomasin miten itsestäni lähti toista ihmistä kohtaan ainoastaan vihamielisiä ajatuksia ja olin niiden vanki.

Eikä niihin pahoihin ajatuksiin tarvita mitään äärimmäistä tilannetta, niitä syntyy ihan arkielämässä. :-\

Mulla on yksi tilanne erään työkaverin suhteen. Itseäni harmittaa mitä näen itsestäni tulevan häntä kohtaan ja yritän tehdä niistä parannusta. Olisi helppo syyttää häntä kun koen, että jotenkin hän otti minut kohteekseen siten että ylpeilee mulle omasta "kivuudestaan ja suosiotaan". Minä en edes halua olla kiva ja suosittu, joten hän osuu ihan harhaan, mutta olen näkeväni, että jatkuvasti laittaa minua tuollaisiin tilanteisiin ja väkisinkin tulee olo kuin uitetulla koiralla. Minusta se on hyvin pikkumaista. Toivon pääseväni siihen, että en edes loukkaannu siitä, koskapa huomaan kostonhalua itsessäni. Eli siis lievästä kostonhalusta yritän tehdä parannusta. Siitä tulee inhoittava kierre.

Yleensä ihminen kyllä vapautuu asioista, jos on itselle täysin rehellinen. En kai ole ihan vielä kokonaan käynyt asiaa läpi.

Lainaus samasta Peltolan kirjoituksesta, sen loppupuolelta, jossa hän viittaa The Bible Speaks -liikkeeseen:

Lainaus
"Johtaja pyrkii luomaan voimakkaan tunnesiteen laumansa jäseniin. Mahdollisimman monen on voitava kokea, että hän on "erityissuhteessa pastoriin". Samalla luodaan ryhmässä sellaisia käyttäytymismalleja, jotka luovat vaikutelman, että täällä uskovat todella rakastavat toisiaan. Ryhmän jäsenten onkin koettava, että heidän välillään vallitsee erikoislaatuinen rakkaus, jota muilla ihmisillä ei ole."

Esim. Jehvovan todistajat myös tuovat esiin sitä, että heidän välillään vallitsee erikoislaatuinen rakkaus. Ulkopuolinen maailma vaeltaa pimeydessä, mutta niillä, jotka kuuluvat tiettyyn ihmisryhmään, on valo. Mustavalkoisesta ajattelutavasta syntyy helposti konflikteja.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Viha
« Vastaus #40 : 25.11.20 - klo:19:11 »
Olen sitä mieltä, että esim. luterilainen uskova, joka sanoo vastustavansa tai vihaavansa Jumalaa, ei todellisuudessa vastusta hengellistä auktoriteettia sinänsä, koska hän uskoo tiettyihin opinkappaleisiin kuten oppiin perisynnistä, sovituksesta, uskosta ja niin edespäin (ja tietenkin itse Jumalan olemassaoloon), jotka hän uskoo tulevan hengelliseltä auktoriteetilta.

Kristillisiin oppeihin (kuten pelastukseen yksin armosta, uskon kautta) uskominen tai luottaminen ei ole merkki siitä, että ihminen vastustaisi hengellistä auktoriteettia tai vihaisi uskomaansa ei-inhimillistä auktoriteettia. Jos esim. luterilaisen uskovan hengelliseen tahoon kohdistuva viha olisi nimenomaan auktoriteettivihaa tai halua vastustaa auktoriteetteja, silloin hän ei pitäisi kristillisiä oppeja erityisestä ilmoituksesta, sovituksesta, Raamatun auktoriteettiasemasta jne. hengelliseltä auktoriteetilta tulevina, tai hän ei uskoisi tai luottaisi niihin oppeihin tai ajatuksiin.

En ole samaa mieltä. Ihminen ei ole noin looginen ja johdonmukainen kuin miten tuossa asian ilmaiset.



Kun luterilaisen uskovan uskoon kuuluu sen omaksuminen, mitä kirkko opettaa ihmisluonnosta, sen omaksuminen, mitä se opettaa ihmisen vihasta Jumalaa kohtaan, sen omaksuminen, mitä kirkko opettaa pelastumisesta yksin armosta, uskon kautta, jne., silloin hän kokiessaan vihaa tai vastustusta Jumalaansa kohtaan on toteuttamassa sitä, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan (= ei ole ristiriidassa käyttäytymisessään sen opin kanssa, minkä on omaksunut auktoriteetilta), samoin kuin hän toteuttaa sitä, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan, kun hän suuttumuksensa lepyttyä luottaa Jumalaan, joka on armollinen sille, joka Häntä vihaa (= ei ole ristiriidassa auktoriteetilta omaksutun opin kanssa). Hän ei ole sekuntiakaan sen ulkopuolella, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan auktoriteetin taholta. Hän on siis nähdäkseni täysin johdonmukaisesti auktoriteetiltaan omaksuttujen käsitysten alainen. Hän ei siis vastusta tietyssä mielessä auktoriteettia lainkaan.

Niin. Tuskin kukaan valitsee omaksua "luterilaista opetusta" jos samalla on sitä vastaan.

Tästä erillään on sitten, mikä on ihmisen todellinen kuva Jumalasta. A.W. Tozer kirjoittaa siitä hyvin kirjan The Knowledge of the Holy ensimmäisessä luvussa, ihan luvun alusta alkaen.
Kirja on todennäköisesti suomeksikin saatavilla. Luin sen 19 vuotiaana jolloin se oli vain englanniksi. Mutta opettelin kieltä siitä samaan aikaan.

"Meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli." (Hepr. 12:29)

Jos ihminen uskoo siihen, että pyhä ja ihmisen kuin tuhkaksi polttava Jumaluus on läsnä kaikkialla, se ei ole nähdäkseni samanlaista vakuuttuneisuutta kuin melkein kenen tahansa vangin vakuuttuneisuus siitä, että on syytä pelätä, jos joutuu samaan selliin järkälemäisen, väkivahvan ja suuttumiseen siinä tapauksessa kykenevän vangin kanssa, jos väkivahvan tahtoa sellissä elämisen suhteen loukataan. Uskoisin, että myös useat kristityt vangit, joilla ei olisi yhtä paljon voimaa ja valtaa kuin vahvalla vangilla, pelkäisivät loukata vahvan vangin tahtoa, koska hän kykenisi rankaisemaan, jos esim. ruokaa ei jaettaisi hänen näkemyksen mukaan. Rikkomuksia vahvaa vankia kohtaan sattuisi vähän tai ei ollenkaan. Mutta miksi pyhä ja tuhkaksi polttava hirmuinen Jumala ei herätä samalla tavalla tai vielä suuremmassa määrin pelkoa monissa kristityissä kuin jonkin pelottavan ja valtaa omaavan ihmisen läsnäolo, sillä monet kristityt tekevät monesti sanoin, ajatuksin ja teoin syntiä kuin pyhää ja tuhkaksi polttavaa Jumaluutta ei olisi olemassakaan?
« Viimeksi muokattu: 25.11.20 - klo:21:45 kirjoittanut crystalvoice »

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Viha
« Vastaus #41 : 25.11.20 - klo:21:45 »
Olen sitä mieltä, että esim. luterilainen uskova, joka sanoo vastustavansa tai vihaavansa Jumalaa, ei todellisuudessa vastusta hengellistä auktoriteettia sinänsä, koska hän uskoo tiettyihin opinkappaleisiin kuten oppiin perisynnistä, sovituksesta, uskosta ja niin edespäin (ja tietenkin itse Jumalan olemassaoloon), jotka hän uskoo tulevan hengelliseltä auktoriteetilta.

Kristillisiin oppeihin (kuten pelastukseen yksin armosta, uskon kautta) uskominen tai luottaminen ei ole merkki siitä, että ihminen vastustaisi hengellistä auktoriteettia tai vihaisi uskomaansa ei-inhimillistä auktoriteettia. Jos esim. luterilaisen uskovan hengelliseen tahoon kohdistuva viha olisi nimenomaan auktoriteettivihaa tai halua vastustaa auktoriteetteja, silloin hän ei pitäisi kristillisiä oppeja erityisestä ilmoituksesta, sovituksesta, Raamatun auktoriteettiasemasta jne. hengelliseltä auktoriteetilta tulevina, tai hän ei uskoisi tai luottaisi niihin oppeihin tai ajatuksiin.

En ole samaa mieltä. Ihminen ei ole noin looginen ja johdonmukainen kuin miten tuossa asian ilmaiset.



Kun luterilaisen uskovan uskoon kuuluu sen omaksuminen, mitä kirkko opettaa ihmisluonnosta, sen omaksuminen, mitä se opettaa ihmisen vihasta Jumalaa kohtaan, sen omaksuminen, mitä kirkko opettaa pelastumisesta yksin armosta, uskon kautta, jne., silloin hän kokiessaan vihaa tai vastustusta Jumalaansa kohtaan on toteuttamassa sitä, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan (= ei ole ristiriidassa käyttäytymisessään sen opin kanssa, minkä on omaksunut auktoriteetilta), samoin kuin hän toteuttaa sitä, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan, kun hän suuttumuksensa lepyttyä luottaa Jumalaan, joka on armollinen sille, joka Häntä vihaa (= ei ole ristiriidassa auktoriteetilta omaksutun opin kanssa). Hän ei ole sekuntiakaan sen ulkopuolella, minkä hän on omaksunut älyllisesti tai opillisesti ulkopuoleltaan auktoriteetin taholta. Hän on siis nähdäkseni täysin johdonmukaisesti auktoriteetiltaan omaksuttujen käsitysten alainen. Hän ei siis vastusta tietyssä mielessä auktoriteettia lainkaan.

Niin. Tuskin kukaan valitsee omaksua "luterilaista opetusta" jos samalla on sitä vastaan.

Tästä erillään on sitten, mikä on ihmisen todellinen kuva Jumalasta. A.W. Tozer kirjoittaa siitä hyvin kirjan The Knowledge of the Holy ensimmäisessä luvussa, ihan luvun alusta alkaen.
Kirja on todennäköisesti suomeksikin saatavilla. Luin sen 19 vuotiaana jolloin se oli vain englanniksi. Mutta opettelin kieltä siitä samaan aikaan.

"Meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli." (Hepr. 12:29)

Jos ihminen uskoo siihen, että pyhä ja ihmisen kuin tuhkaksi polttava Jumaluus on läsnä kaikkialla, se ei ole nähdäkseni samanlaista vakuuttuneisuutta kuin melkein kenen tahansa vangin vakuuttuneisuus siitä, että on syytä pelätä, jos joutuu samaan selliin järkälemäisen, väkivahvan ja suuttumiseen siinä tapauksessa kykenevän vangin kanssa, jos väkivahvan tahtoa sellissä elämisen suhteen loukataan. Uskoisin, että myös useat kristityt vangit, joilla ei olisi yhtä paljon voimaa ja valtaa kuin vahvalla vangilla, pelkäisivät loukata vahvan vangin tahtoa, koska hän kykenisi rankaisemaan, jos esim. ruokaa ei jaettaisi hänen näkemyksen mukaan. Rikkomuksia vahvaa vankia kohtaan sattuisi vähän tai ei ollenkaan. Mutta miksi pyhä ja tuhkaksi polttava hirmuinen Jumala ei herätä samalla tavalla tai vielä suuremmassa määrin pelkoa monissa kristityissä kuin jonkin pelottavan ja valtaa omaavan ihmisen läsnäolo, sillä monet kristityt tekevät monesti sanoin, ajatuksin ja teoin syntiä kuin pyhää ja tuhkaksi polttavaa Jumaluutta ei olisi olemassakaan?

Job sanoo: "Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?" (7:19) Onko tämä mielestänne esimerkki pyhän läsnäolon kokemisesta? Toisessa Mooseksen kirjassa annetaan ymmärtää, ettei pyhää voi edes kohdata niin, että jäisi eloon (33:20).

Samaistuuko kristityn kokemus pyhän Jumalan kohtaamisesta kokonaan sen kanssa, että kristitty kohtaa lain Jumalan tai on kuin lain alla? Vai onko kyseessä eri asia, vaikka lain alla ahdistuminen tai kauhistuminen on samalla myös pyhän Jumalan edessä kauhistumista?

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 6331
Vs: Viha
« Vastaus #42 : 25.11.20 - klo:22:13 »
Ei ole. Tuo on osa Jobin tuskan ilmaisua tilanteessa missä hän on, eika ymmärrä miksi siihen joutui.
« Viimeksi muokattu: 25.11.20 - klo:22:32 kirjoittanut sandia »

Poissa sandia

  • Ylläpitäjä
  • Viestejä: 6331
Vs: Viha
« Vastaus #43 : 25.11.20 - klo:22:15 »
Viha ja rakkaus eivät ole jyrkästi toisistaan erotettavia, niin että vihan ja rakkauden kohteet olisivat vain vihan tai rakkauden kohteita.

Ihmissuhteissa rakkaus tai positiivisen kiintymyksen tunne voi vaihtua jostain ulkoisesti havaittavissa olevasta syystä silmänräpäyksessä vihantunteeksi. Vasta sitten kyseisenlainen vihantunne kokonaan katoaa, kun ikään kuin sen pohjalla ollut rakkaus tai tietynlainen kiintymys katoaa. Siihen menee monesti paljon aikaa. Tällöin entinen kiintymyksen kohde ja mustasukkaisuuden tunteita kiehuttavasti aiheuttanut on mahdollisesti jo uudessa parisuhteessa, mutta entisen parisuhteen toinen osapuoli pystyy suhtautumaan kyseiseen ihmiseen melko neutraalisti.

Se seikka, että monet ovat valitettavasti jopa tappaneet mustasukkaisina rakastettunsa, osoittaa mielestäni selvästi, että oksitosiini, joka liittyy kiintymykseen ja rakkaussuhteisiin, vahvistaa vihantunnetta. Varmaan tämä pätee jumalasuhteeseenkin, sillä moni uskova on kiehunut joskus vihantunnetta Jumalaa kohtaan; samaa Jumalaa kohtaan, johon yhteydessä ollessa on saanut kokea emotionaalisesti positiivista kiintymystä.

Voiko ihminen mielestani sanoa :"ei se ollut mina se oli mun neurokemikaalit"?

Ihminen ei ole neurokemikaalisten impulssien sätkynukke. Kun jotain ulkoista tapahtuu, esim. joku ihminen kiusaa, ärsytys tai vastaava tunne syntyy, mutta ihmisen ei tarvitse toimia tietyllä yhdellä tavalla tilanteessa.

Asiasta hieman toiseen. Luin yhden Olavi Peltolan kirjoituksen viha-aiheesta. Siitä lainaus tässä alla siltä varalta, jos syntyisi keskustelua, kun näkökulma Peltolalla nimenomaan kristillinen.

Lainaus
"...Uskovan vihan kohtaaminen

Yksikään ihminen ei ole vapaa vihasta, koska perisynti on turmellut jokaisen. Moni pystyy kuitenkin kätkemään vihansa. Monen on myös vaikea, jopa mahdotonta tiedostaa sisimpänsä pohjalla asuvaa, piileskelevää vihaansa. Olemme oppineet, että viha on aina väärin eikä ihminen saa koskaan vihata toista ihmistä ja rakastaa nimenomaan vihamielisesti meihin suhtautuvia. "Joka vihaa veljeänsä on murhaaja" (1 Joh 3:15). Koska viha ei saa kuulua uskovan elämään, ei sitä siis voi myöskään olla uskovassa. Siksi emme millään voi myöntää, että sydämessämme kaikesta huolimatta asuu voimakas vihantunne ja että se saattaa kohdistua jopa kaikkein läheisempiinkin työtovereihin ja omaisiin. Uskoontulon seurauksena ei sentään aito ihmisyys ole kadonnut meistä!

Olen löytänyt pastori-terapeutti Sakari Kähköseltä eräitä mielestäni hyödyllisiä ajatuksia vihan olemuksesta uskovassa. Hänen mukaansa kaiken ihmisen hoidon yksi heikoimmista kohdista on "vihaan liittyvien ongelmien ratkaisu tai ratkaisemattomuus niin, että ihminen vapautuisi vihan tuhoavasta otteesta sen luovaan käyttöön. Rakkauden yksipuolinen julistus luultavasti muuntuu ihmisen mielissä usein vaatimukseksi, että toisten on rakastettava minua, mutta se ei ehkä pysty tekemään ihmistä kyvykkääksi rakastamaan toista."

Uskovan sisimmässä asuvan vihan taustalla saattaa olla kasvattajien vuosia jatkunut sopimaton käytös lasta kohtaan. Se on katkeroittanut sisimmän. Olemukseen jääneen purkautumattoman vihan vaikutuksesta aikuinen kärsii ja usein panee myös lähellään olevat ihmiset kärsimään. Alitajuiseksi muuntuva viha tekee ihmisen kyvyttömämmäksi rakastamaan. Ihminen ajautuu vihan, aggressioiden ja syyllisyyden noidankehään ellei tiellä olevaa vihanmöykkyä saada valoon ja edes osittain hoidetuksi pois. Hoito tarkoittaa sellaisia tukitoimia, joiden avulla ahdistunut ihminen oppii luopumaan ja unohtamaan sen, mikä on takanapäin ja rientämään kohti edessä olevaa (Fil 3:12-14).

Monien kristittyjen mielestä vihan pitäisi poistua uskoon tulleesta. Silloinhan myös anteeksiantamus kasvattajia kohtaan tulee mahdolliseksi. Valitettavasti näin ei aina tapahdu, vaan ihmisestä tulee uskon myötä monikerroksinen. Päällimmäinen kerros muodostuu kiltteydestä, hyvyydestä "rakkaudesta" jne. Ulospäin näyttää tämä kerros hallitsevalta. Se on usein kovin ohut ja voimaton kestämään elämän paineissa.

Toisen kerroksen muodostavat salatut tunteet ja mielikuvat, vihan ja koston fantasiat, uhittelu, uhma, passiivinen vahingoittaminen ja vastustuksen halu, viha itseään kohtaan jne. Tähän kerrokseen majoittuu monien uskovien katkera vihamielisyys Jumalaa kohtaan, jota he tuskin uskaltavat itselleenkään tunnustaa. Tämä kerros vaikuttaa niin, ettei ihminen tunne olevansa elävä, hyvinvoiva. Jumala- ja ihmissuhteita leimaa kuolleisuus, muodollisuus, aitouden ja rakkauden puute, sairas itsensä epäileminen jne...."

https://rovasti.fi/node/389 (Viha ja rakkaus uskovien kesken)

Tykkään tuosta Olavi Peltolan tekstistä. En ole koskaan ennen lukenut asiasta selvää tekstiä, enkä ole tainnut kuullut tuolla tavalla puhuttavankaan. Mutta itse olen tehnyt samoja havaintoja. Lähinnä itsestä ja uskon asian olevan noin.

Raamatussa on mm. " olimme inhoittavia ja vihasimme toisiamme". Tuo on Paavalilta.
Jeesus puhuu asioista jotka saastuttavat ihmisen sisältä: Siellä on muun muassa "pahat ajatukset". Olin itse 90 luvulla tosi vaikeassa tilanteessa ja huomasin miten itsestäni lähti toista ihmistä kohtaan ainoastaan vihamielisiä ajatuksia ja olin niiden vanki.

Eikä niihin pahoihin ajatuksiin tarvita mitään äärimmäistä tilannetta, niitä syntyy ihan arkielämässä. :-\

Mulla on yksi tilanne erään työkaverin suhteen. Itseäni harmittaa mitä näen itsestäni tulevan häntä kohtaan ja yritän tehdä niistä parannusta. Olisi helppo syyttää häntä kun koen, että jotenkin hän otti minut kohteekseen siten että ylpeilee mulle omasta "kivuudestaan ja suosiotaan". Minä en edes halua olla kiva ja suosittu, joten hän osuu ihan harhaan, mutta olen näkeväni, että jatkuvasti laittaa minua tuollaisiin tilanteisiin ja väkisinkin tulee olo kuin uitetulla koiralla. Minusta se on hyvin pikkumaista. Toivon pääseväni siihen, että en edes loukkaannu siitä, koskapa huomaan kostonhalua itsessäni. Eli siis lievästä kostonhalusta yritän tehdä parannusta. Siitä tulee inhoittava kierre.

Yleensä ihminen kyllä vapautuu asioista, jos on itselle täysin rehellinen. En kai ole ihan vielä kokonaan käynyt asiaa läpi.

Lainaus samasta Peltolan kirjoituksesta, sen loppupuolelta, jossa hän viittaa The Bible Speaks -liikkeeseen:

Lainaus
"Johtaja pyrkii luomaan voimakkaan tunnesiteen laumansa jäseniin. Mahdollisimman monen on voitava kokea, että hän on "erityissuhteessa pastoriin". Samalla luodaan ryhmässä sellaisia käyttäytymismalleja, jotka luovat vaikutelman, että täällä uskovat todella rakastavat toisiaan. Ryhmän jäsenten onkin koettava, että heidän välillään vallitsee erikoislaatuinen rakkaus, jota muilla ihmisillä ei ole."

Esim. Jehvovan todistajat myös tuovat esiin sitä, että heidän välillään vallitsee erikoislaatuinen rakkaus. Ulkopuolinen maailma vaeltaa pimeydessä, mutta niillä, jotka kuuluvat tiettyyn ihmisryhmään, on valo. Mustavalkoisesta ajattelutavasta syntyy helposti konflikteja.

En ymämärrä mitä vastauksellasi oli tekemistä edellisen viestini kanssa.

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Viha
« Vastaus #44 : 25.11.20 - klo:22:34 »
Viha ja rakkaus eivät ole jyrkästi toisistaan erotettavia, niin että vihan ja rakkauden kohteet olisivat vain vihan tai rakkauden kohteita.

Ihmissuhteissa rakkaus tai positiivisen kiintymyksen tunne voi vaihtua jostain ulkoisesti havaittavissa olevasta syystä silmänräpäyksessä vihantunteeksi. Vasta sitten kyseisenlainen vihantunne kokonaan katoaa, kun ikään kuin sen pohjalla ollut rakkaus tai tietynlainen kiintymys katoaa. Siihen menee monesti paljon aikaa. Tällöin entinen kiintymyksen kohde ja mustasukkaisuuden tunteita kiehuttavasti aiheuttanut on mahdollisesti jo uudessa parisuhteessa, mutta entisen parisuhteen toinen osapuoli pystyy suhtautumaan kyseiseen ihmiseen melko neutraalisti.

Se seikka, että monet ovat valitettavasti jopa tappaneet mustasukkaisina rakastettunsa, osoittaa mielestäni selvästi, että oksitosiini, joka liittyy kiintymykseen ja rakkaussuhteisiin, vahvistaa vihantunnetta. Varmaan tämä pätee jumalasuhteeseenkin, sillä moni uskova on kiehunut joskus vihantunnetta Jumalaa kohtaan; samaa Jumalaa kohtaan, johon yhteydessä ollessa on saanut kokea emotionaalisesti positiivista kiintymystä.

Voiko ihminen mielestani sanoa :"ei se ollut mina se oli mun neurokemikaalit"?

Ihminen ei ole neurokemikaalisten impulssien sätkynukke. Kun jotain ulkoista tapahtuu, esim. joku ihminen kiusaa, ärsytys tai vastaava tunne syntyy, mutta ihmisen ei tarvitse toimia tietyllä yhdellä tavalla tilanteessa.

Asiasta hieman toiseen. Luin yhden Olavi Peltolan kirjoituksen viha-aiheesta. Siitä lainaus tässä alla siltä varalta, jos syntyisi keskustelua, kun näkökulma Peltolalla nimenomaan kristillinen.

Lainaus
"...Uskovan vihan kohtaaminen

Yksikään ihminen ei ole vapaa vihasta, koska perisynti on turmellut jokaisen. Moni pystyy kuitenkin kätkemään vihansa. Monen on myös vaikea, jopa mahdotonta tiedostaa sisimpänsä pohjalla asuvaa, piileskelevää vihaansa. Olemme oppineet, että viha on aina väärin eikä ihminen saa koskaan vihata toista ihmistä ja rakastaa nimenomaan vihamielisesti meihin suhtautuvia. "Joka vihaa veljeänsä on murhaaja" (1 Joh 3:15). Koska viha ei saa kuulua uskovan elämään, ei sitä siis voi myöskään olla uskovassa. Siksi emme millään voi myöntää, että sydämessämme kaikesta huolimatta asuu voimakas vihantunne ja että se saattaa kohdistua jopa kaikkein läheisempiinkin työtovereihin ja omaisiin. Uskoontulon seurauksena ei sentään aito ihmisyys ole kadonnut meistä!

Olen löytänyt pastori-terapeutti Sakari Kähköseltä eräitä mielestäni hyödyllisiä ajatuksia vihan olemuksesta uskovassa. Hänen mukaansa kaiken ihmisen hoidon yksi heikoimmista kohdista on "vihaan liittyvien ongelmien ratkaisu tai ratkaisemattomuus niin, että ihminen vapautuisi vihan tuhoavasta otteesta sen luovaan käyttöön. Rakkauden yksipuolinen julistus luultavasti muuntuu ihmisen mielissä usein vaatimukseksi, että toisten on rakastettava minua, mutta se ei ehkä pysty tekemään ihmistä kyvykkääksi rakastamaan toista."

Uskovan sisimmässä asuvan vihan taustalla saattaa olla kasvattajien vuosia jatkunut sopimaton käytös lasta kohtaan. Se on katkeroittanut sisimmän. Olemukseen jääneen purkautumattoman vihan vaikutuksesta aikuinen kärsii ja usein panee myös lähellään olevat ihmiset kärsimään. Alitajuiseksi muuntuva viha tekee ihmisen kyvyttömämmäksi rakastamaan. Ihminen ajautuu vihan, aggressioiden ja syyllisyyden noidankehään ellei tiellä olevaa vihanmöykkyä saada valoon ja edes osittain hoidetuksi pois. Hoito tarkoittaa sellaisia tukitoimia, joiden avulla ahdistunut ihminen oppii luopumaan ja unohtamaan sen, mikä on takanapäin ja rientämään kohti edessä olevaa (Fil 3:12-14).

Monien kristittyjen mielestä vihan pitäisi poistua uskoon tulleesta. Silloinhan myös anteeksiantamus kasvattajia kohtaan tulee mahdolliseksi. Valitettavasti näin ei aina tapahdu, vaan ihmisestä tulee uskon myötä monikerroksinen. Päällimmäinen kerros muodostuu kiltteydestä, hyvyydestä "rakkaudesta" jne. Ulospäin näyttää tämä kerros hallitsevalta. Se on usein kovin ohut ja voimaton kestämään elämän paineissa.

Toisen kerroksen muodostavat salatut tunteet ja mielikuvat, vihan ja koston fantasiat, uhittelu, uhma, passiivinen vahingoittaminen ja vastustuksen halu, viha itseään kohtaan jne. Tähän kerrokseen majoittuu monien uskovien katkera vihamielisyys Jumalaa kohtaan, jota he tuskin uskaltavat itselleenkään tunnustaa. Tämä kerros vaikuttaa niin, ettei ihminen tunne olevansa elävä, hyvinvoiva. Jumala- ja ihmissuhteita leimaa kuolleisuus, muodollisuus, aitouden ja rakkauden puute, sairas itsensä epäileminen jne...."

https://rovasti.fi/node/389 (Viha ja rakkaus uskovien kesken)

Tykkään tuosta Olavi Peltolan tekstistä. En ole koskaan ennen lukenut asiasta selvää tekstiä, enkä ole tainnut kuullut tuolla tavalla puhuttavankaan. Mutta itse olen tehnyt samoja havaintoja. Lähinnä itsestä ja uskon asian olevan noin.

Raamatussa on mm. " olimme inhoittavia ja vihasimme toisiamme". Tuo on Paavalilta.
Jeesus puhuu asioista jotka saastuttavat ihmisen sisältä: Siellä on muun muassa "pahat ajatukset". Olin itse 90 luvulla tosi vaikeassa tilanteessa ja huomasin miten itsestäni lähti toista ihmistä kohtaan ainoastaan vihamielisiä ajatuksia ja olin niiden vanki.

Eikä niihin pahoihin ajatuksiin tarvita mitään äärimmäistä tilannetta, niitä syntyy ihan arkielämässä. :-\

Mulla on yksi tilanne erään työkaverin suhteen. Itseäni harmittaa mitä näen itsestäni tulevan häntä kohtaan ja yritän tehdä niistä parannusta. Olisi helppo syyttää häntä kun koen, että jotenkin hän otti minut kohteekseen siten että ylpeilee mulle omasta "kivuudestaan ja suosiotaan". Minä en edes halua olla kiva ja suosittu, joten hän osuu ihan harhaan, mutta olen näkeväni, että jatkuvasti laittaa minua tuollaisiin tilanteisiin ja väkisinkin tulee olo kuin uitetulla koiralla. Minusta se on hyvin pikkumaista. Toivon pääseväni siihen, että en edes loukkaannu siitä, koskapa huomaan kostonhalua itsessäni. Eli siis lievästä kostonhalusta yritän tehdä parannusta. Siitä tulee inhoittava kierre.

Yleensä ihminen kyllä vapautuu asioista, jos on itselle täysin rehellinen. En kai ole ihan vielä kokonaan käynyt asiaa läpi.

Lainaus samasta Peltolan kirjoituksesta, sen loppupuolelta, jossa hän viittaa The Bible Speaks -liikkeeseen:

Lainaus
"Johtaja pyrkii luomaan voimakkaan tunnesiteen laumansa jäseniin. Mahdollisimman monen on voitava kokea, että hän on "erityissuhteessa pastoriin". Samalla luodaan ryhmässä sellaisia käyttäytymismalleja, jotka luovat vaikutelman, että täällä uskovat todella rakastavat toisiaan. Ryhmän jäsenten onkin koettava, että heidän välillään vallitsee erikoislaatuinen rakkaus, jota muilla ihmisillä ei ole."

Esim. Jehvovan todistajat myös tuovat esiin sitä, että heidän välillään vallitsee erikoislaatuinen rakkaus. Ulkopuolinen maailma vaeltaa pimeydessä, mutta niillä, jotka kuuluvat tiettyyn ihmisryhmään, on valo. Mustavalkoisesta ajattelutavasta syntyy helposti konflikteja.

En ymämärrä mitä vastauksellasi oli tekemistä edellisen viestini kanssa.

Ei mitään, paitsi Peltola ja hänen tekstinsä, jota myös jossain määrin käsittelet, mutta et sitä kohtaa, jonka viimeksi lainasin. Lainasin viestin siksi, koska siinä on näkyvissä linkki siihen Peltolan kirjoitukseen, jota minun ei tarvinnut sen siinä näkymisen vuoksi uudelleen laittaa näkyviin. Pahoittelen, sillä olisin voinut lainata vielä aikaisempaa viestiä, jossa näkyy linkki Peltolan tekstiin, mutta ei sinun tekstiäsi.

Jatkan edellisestä Peltolan tekstiä kommentoivasta tekstistäni. Jos ei olisi ollut lainkaan mustavalkoista ajattelua monissa eri ihmisryhmissä, joka on ilmennyt esim. siten, että joku ryhmä on ajatellut koostuvan paremmista tai hyvistä ihmisistä, joilla on ollut ryhmän mielestä oikeus tuhota muita, pahoina pidettyjä ihmisiä, niin elämä olisi ollut monessa suhteessa vähemmän väkivaltaista.