Hengellinen toiminta on kristinuskon toteuttamista sen mukaan, kun sille on perusteet Raamatussa.
Onkin omat vaaransa sillä, että ev. lut. kirkko harjoittaa paljon uskonnollisuutta, josta puuttuu hengellisyys.
Ei ole ongelma, jos uudestisyntynyt uskova osallistuu kristillissävytteisiin muotomenoihin, koska hänellä on elävä yhteys Herran kanssa ja hän tietää,
mitä Jumala opettaa Raamatussa mistäkin asiasta.
Hän osaa arvioida hengellisesti uskonnollisia puheita, toimituksia yms.,
ja jättää Raamatusta puuttuvat tai jopa sitä vastustavat opetukset omaan "arvoonsa".
Mutta pahinta on se, että on (ilmeisesti aika paljon) ihmisiä, jotka tosissaan luulevat, että he elävät Jumalan lapsina ja pelastuvat,
jos heidät on vauvana kastettu, myöhemmin konfirmoitu rippikoulun yhteydessä ja he tulevat saamaan papin siunauksen hautauksessa.
On myös uskonnollisia henkilöitä, jotka osallistuvat jumalanpalveluksiin jopa säännöllisesti, mutta heiltä puuttuu kokonaan henkilökohtainen uskonratkaisu,
siis Jeesuksen valitseminen elämänsä ja ikuisuutensa Herraksi.
He ajatttelevat pääsevänsä joskus Taivaaseen siksi,
että ovat mukana tilaisuuksissa, joissa on kristillisiä vuoropuheluita ja -lauluja ja joissa pappi ikään kuin tunnustaa synnit seurakunnan
puolesta ja julistaa synninpäästön.
Uudestisyntynyt tietysti osallistuu palvelusmenoihin olemalla henkilökohtaisesti Herran edessä, mutta uskoon tulematon on vain passiivisesti läsnä.
Niissä kirkon jumalanpalveluksissa ja messuissa, joissa olen ollut mukana,
ei ole koskaan missään yhteydessä kuulijoita kehotettu tutkimaan yksinäisyydessään hengellistä tilaansa,
kyselemään elääkö Jumalan haluamassa suhteessa Häneen
ja onko Jeesus Kristus elämän Herra joka hetki ja kaikilla elämänalueilla.
Ei kysytä, onko ihmisellä synnintuntoa, omien syntiensä aitoa tunnustamista Jumalalle, katumista, armon anomista ja parannuksen tahtoa.
Ei kehoteta tutkimaan itse Jumalan Sanasta, miten valtava ero on niiden elämällä, jotka ovat vastaanottaneet uskon Jeesukseen Kristukseen,
ja uskosta osattomien eli jumalattomien elämällä.
Luterilaiset jumalanpalvelukset ovat siis kokemusteni mukaan uskonnollisia tilaisuuksia, joissa ei julisteta paikalla oleville Raamatun
ja siihen sisältyvän evankeliumin oleellisimpia asioita, siis Pyhän Jumalan vihaa syntiä kohtaan ja
Hänen armoaan syntinsä tiedostavia ja tunnustavia kohtaan.
Armosta ja Jumalan rakkaudesta puhutaan paljon, mutta ei siitä,
miten ihminen pääsee osalliseksi armon lopullisesta toteutumisesta,
iäisestä pelastuksesta.
Jokaisen yksilön täysin henkilökohtaista vastuuta pelastavan uskon vastaanottamisesta ei opeteta,
vaan annetaan vaikutelma, että kristilliseksi määritelty kirkkolaitos sinänsä olisi pelastuksen välikappale ja siihen kuuluminen antaisi takuun Jumalan tahdon totetumisesta omassa elämässä ja kuolemassa.
