Lueskelin Timo Eskolan blogikirjoituksia Mindfulnessista (osa yksi:
https://timoeskola.wordpress.com/2023/05/12/mindfulness-ja-budhhalaisuus/ ja osa kaksi:
https://timoeskola.wordpress.com/2023/05/15/mindfulness-ja-kristinusko/). Mieleen tuli muutama ajatus.
Ennen kuin minusta tuli kristitty harjoitin mindfulness-meditointia stressin ja rentoutumisen apuvälineinä ja myös (harvoin) rakastavan ystävällisyyden (loving kindness) meditaatiota, jossa pyritään laajenevissa kehissä kehittämään rakkauden ja hyväntahtoisuuden tunteita. En tosin luultavasti tajunnut buddhalaisista virityksistä tai taustoista (jos niitä oli) juuri mitään, keskityin vain hengittelyyn ja toivottamiseen. Muistaakseni kävin tosin jollakin meditointiretriitillä.
Mitä on rakkaudellisen ystävällisyyden asenne?
"Barbara O-Brien kuvailee mettaa eli rakastavaa ystävällisyyttä 'hyväntahtoisuudeksi kaikkia olentoja kohtaan ilman syrjintää tai itsekästä kiintymystä'. Kun ihminen harjoittaa tätä ominaisuutta, hänen kaikkia olentojaan kohtaan tuntemaansa rakkautta verrataan kiintymykseen, jota äiti tuntee lastaan kohtaan. Hän toteaa, että vihan, pahansuopuuden, vihan ja vastenmielisyyden kaltaiset piirteet poistuvat.” (Lähde: https://www.pbrenewalcenter.org/blog/loving-kindness-in-the-buddhist-and-christian-traditions/, suom. DeepL.com).
Kokemuksellisesti tässä on jotain perää, onnistuin joskus todella herättämään tällaisia positiivisia tunteita. Toisaalta kyseessä on asenne ja tunne – on epävarmaa säilyykö se kaikissa tilanteissa tai muuttuuko se ”lihalliseksi” toiminnaksi toisten hyväksi. Tunne on kenties vain pettävää pintaa, onko muutos todellista ja pysyvää, säilyvää?
Kristinuskon perinteessä tällaisia tekniikoita ei tietääkseni ole, vaan keskitytään useimmiten lähinnä rukoukseen Jumalalle (katolisilla taitaa olla rukousnauhoja ja Jeesuksen pyhän sydämen mietiskelyä, en tiedä tarkemmin). Täytyy myöntää, että tunnetasolla ja kokemuksellisesti en ole juuri kokenut muuttuvani kristillisten rukousten seurauksena – toki varmasti Pyhä Henki on muuttanut minua monella tavoin, mutta huomaamattani sitä itse selkeästi ja vailla selkeitä kokemuksia. En siis ole varsinainen tunneihminen, niitä täytyy useimmiten herättämällä herätellä. Outoa ja yllättävää kyllä itselleni, että niitäkin voi löytää ja kaivaa esille.
Joka tapauksessa mielenkiintoinen kysymys, voisiko Raamatussakin kaivattua rakkaudellista suhtautumista toisiin parantaa kehittämällä asenteita tai tunteita ja meditaation kaltaisilla mielikuvaharjoituksilla: onko tästä mitään hyötyä, onko se suorastaan haitallista? Jotenkin omalla kohdallani tuntuu, että oletusarvoinen suhtautuminen toisiin ihmisiin on melko asiallinen, jopa ulkokohtaisen pinnallinen, ei niinkään sydämellisen arvostava ja rakkaudentunteita täynnä oleva. Toisaalta Raamatussa ei tosiaan tällaista ”tekniikkaa” ole ja rukous suuntautuu ylöspäin Jumalan suuntaan.
Hieman samaa sarjaa voisi tosin ajatella olevan vaikkapa kaunokirjallisuuden lukeminen: empatiakyky ja toisten ihmisten (arvokkaiden Jumalan kuvien!) perspektiivin näkemisen taito voi kehittyä. Vaikka kaikki ei olekaan ymmärtääkseni pitkällisen kristillisen perinteen mukaista, niin ehkä siitä voi olla hyötyä joillekuille joskus. Toisaalta ehkä tässä on vaaransa – kuvittelee pelkän tunteen tai asenteen olevan arvokkaampi kuin toiminta tai Pyhä Hengen näkymätön vaikutus. Tunteet voivat pettää ja peittää synnin olemassaolon. Rakkaus ei ole vain tunnetta tai asennetta (”sisäinen tunnehöttö”, ”rakkauspilvi”), vaan tekoja ja työtä. Pysyykö tunne kovassa paikassa, vai kaikkoaako se äkisti, kun ongelmia ilmenee? Säilyykö hyväntahtoisuus, kun keskittyminen rikkoutuu? Jääkö mitään jäljelle tilapäisestä kokemuksesta?
Kristillisessä mielessä näihin harjoituksiin (jos niitä päättää käyttää) voisi tietysti pyytää esimerkiksi Jeesuksen siunausta tai mukana oloa. Voisi olettaa, että esimerkiksi rakastavan ystävällisyyden meditaation kaltaisella harjoituksella ei olisi paljoa huonoja puolia, mutta voin olla väärässä. Niitähän ei kuitenkaan Raamatussa ole: Jeesus ei kehottanut meditoimaan tai harjoittelemaan rakastavaa ystävällisyyttä sinänsä. Itsensä uhraaminen käytännössä toisten hyväksi ei ole sama asia kuin ”positiivisen tunnepilven pössyttely” ja tunnekokemusten hakeminen. Nämä tekniikat kuitenkin periaatteessa virittävät tunnistamaan lähimmäiset (ja kauemmaskin) ja haluamaan heille hyvää – ehkä tämä parhaassa tapauksessa näkyisi hyväntahtoisena palvelualttiutena myös arkielämässä muiden ihmisen keskellä. Tunne, asenne ja tekeminen yhdistyisivät.
Voi tietysti kysyä, eikö yksin rukous auttaisi – mihin tarvittaisiin harjoituksia tai meditaatiota, kun meillä on voimallinen Jumala? ”Avaudumme Pyhän Hengen yliluonnolliselle työlle, kun pyydämme häntä tuottamaan meissä ystävällisiä sydämiä, jotka virtaavat ystävällisten huulten kautta (Lähde:
https://www.desiringgod.org/articles/kindness-changes-everything, suom. DeepL.com.) En tiedä, ehkä yksin sopiva rukouselämä ja Pyhä Hengen käytettävissä oleminen on täysin riittävä? Tai sitten kehoa ja mieltä voi harjoittaa yhdessä rukouksen kanssa?
Voi miettiä myös, voisiko tähän keskittyminen viedä pois huomiota hengellisestä erottelukyvystä ja pahan vastustamisesta sekä evankeliumin uniikista merkityksestä? Maailma on kuitenkin pahan vallassa, ja Jeesuksen ristiinnaulitseminen syntiemme edestä on pumpulisen tunnehötön vastakohta. Huonoista puolista tuli mieleen myös ajan rajallisuus: Raamatun lukeminen ja perinteinen rukous voivat vähentyä, jos tekee jotain muuta. Synkretismin eli uskontojen sekoittumisen vaaraa voi myös olla: tiukat rajat ovat hyväksi, enkä itse suosittelisi tätä kenellekään kristitylle. Tämä vain pieneltä osalta kuuluu omaan menneisyyteeni.
Yhtenä erotteluna mieleeni tuli myös pelkkien inhimillisen asenteiden ja rakkaudellisten toiveiden eroaminen Jumalalle suuntautuvasta rukouksesta, joka voi olla paljon voimallisempi kuin ihmisen toiveet. Vastakkain asettuu oma itse eli pieni ihminen ja kaikkivaltias Jumala. Toki rakkaudellisten tunteiden ja asenteiden kehittäminen inhimillisessä mielessäkin voi olla hyödyllistä, mutta rukousta ja siunausta korostetaan Raamatussa varmasti syystä – Jumala kuulee rukouksia ja voi vaikuttaa aivan eri tavalla kuin inhimillinenkään rakastava ystävällisyys.
Lopuksi voisi vielä todeta, että näiden asioiden ei tietysti pitäisi ottaa Jeesuksen keskeistä asemaa Jumalana ja pelastajana eli vähentää hänen merkitystään. Pyrkimystä tulisi olla myös ylöspäin kohti Jumalaa. Lähimmäiset ovat tärkeitä, mutta Jumala on tärkein.
Herättääkö tämä mitään ajatuksia tai kannanottoja?
***
Lähde: ‘Loving-Kindness’ in the Buddhist and Christian Traditions,
https://www.pbrenewalcenter.org/blog/loving-kindness-in-the-buddhist-and-christian-traditions/Käytännön ohjeita, mistä on kyse (hui, kääk, epäilyttävän ”progressiivisen kristinuskon” sivustolta):
https://progressivechristianity.org/resources/loving-kindness-meditations/ "Olkoot kaikki olennot hyvinvoivia, olkoot kaikki olennot onnellisia, olkoot kaikki olennot vapaita kärsimyksestä." Tästä tulee mieleen, että sen vastakohtien toivottaminen (pahoinvointi, surullisuus, kärsimys) selvästi on huonoa.
Kuitenkin pelastus uskon kautta iankaikkiseen elämään on tärkeämpi kuin edellä mainitut, sinänsä inhimillisesti toivotut tilat. Eikä pyhitys välttämättä etene vailla kärsimystä; Jeesuksenkin tie oli vaikea. Jumalalla on hyviä ajatuksia luomakuntaansa kohden, mutta vaikeuksiakin voi sisältyä elämään. ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jeremia 29:11,
https://raamattu.fi/raamattu/KR92/JER.29/Jeremia-29) Ehkä parempi toivotus olisi toivoa ja samalla rukoilla Jumalalta lähimmäisille pelastusta ja pyhitystä, Jeesuksen tuntemusta ja raamatullista tietoa?
