Karmaiseva otsikko.
Älkää käsittäkö väärin, en ole tullut mielenhäiriöön, vaan tarkoitan sitä uskoa, joka minulla on itseeni ja omaan uskovaisuuteeni. Monelle merkitsee hyvin paljon, että on tullut oikeaoppisesti uskoon, on kastettu oikealla tavalla ja ajalla, liittynyt raamatulliseen seurakuntaan ja on seurakunnan työssä aktiivisesti mukana. Niin kauan kuin mitään järisyttävää ei tapahdu, asianomainen pitää alitajuisesti tällaista uskonvaellusta Jumala-suhteensa perustana, vaikka kysyttäessä kieltäisikin näin olevan.
Lankeaminen johonkin synnilliseen asiaan saattaa olla välttämättömyys, joka vapauttaa meidät tuosta tervettä uskon elämää tuhoavasta ilmiöstä, vaikka se alussa tuntuukin vievän kaiken pohjan pois. Joskus jopa Jumala on lankeamisemme takana. Hän tahtoo kiinnittää meidät Kristukseen, eikä itseemme ja omiin onnistumisiimme (näiltä alueilta on omakohtaista kokemusta). Joskus miltei vihaan omaa "hengellisyyttäni". Yhä enemmän näen, että uskonkilvoitus ei ole ensisijaisesti syntien välttelemistä, vaan pitäytymistä yksin armoon. Tämä ei suinkaan ole helppoa, koska armo tulee ulkopuoleltani ja minulle on luontaista, että oma moraalinen ryhdistäytymiseni takaa vaellukseni onnistumisen.
On itsestään selvää, että tällaista opetusta vastaan noustaan, koska sen katsotaan johtavan syntielämään.