Suomessa on totuttu pitämään Raamatun valossa kristillisen avioliiton ehtona papin aamenta.
Näin oli niin kauan kuin Raamattu oli yhteisöllisen ja yksilöllisen moraalin perustana.
Papit olivat varmaankin useimmiten uskovia ja toimivat hengellisinä ja yhteiskunnallisina auktoriteetteina.
He halusivat vahvistaa vihkiessään miehen ja naisen avioliittoon sen,
että liitto on tarkoitettu pysyväksi ja sille on Raamatussa annettu toteuttamisohjeita.
Nykyäänhän tilanne on aivan toinen.
Kirkko ja sen edustajat eivät enää ole tärkeitä vaikuttajia ihmisten elämässä
eikä kirkko välitä ihmisille raamatullista moraalia.
Ev.lut. kirkko edustaa Raamatulle vierasta opetusta
esim. "siunaamalla" Jumalan ja "seurakunnan" edessä homoseksualistien parisuhteita, vihkimällä eronneita yms.
Kirkko ei myöskään opeta ihmisille, että kiristinuskon kirjallisen perustan,
Jumalan Sanan, mukaan seksuaalinen toiminta kuuluu vain avioliitossa eläville.
Tosin Raamattu ei tunne pappisvirkaa siinä mielessä kuin kirkko sen määrittelee.
Siksi raamatullinen avioliittoon vihkiminen ei kuulu kenellekään tehtävään virallisesti oikeutetulle.
Tietenkin on luonnollista, että uskovien keskuudessa avioliiton julistaa Jumalan ja yhteisön edessä joku luotettava ja ihmisten tuntema uskova,
joka useimmiten on seurakunnan paimen,
pastori tai sitä vastaava työntekijä.
Avioliittohan on kahden ihmisen julkinen sitoutuminen noudattamaan niitä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka Raamattu liitolle asettaa.
Jumala yhdistää avioliitossa kaksi ihmistä pysyvästi toisiinsa.
Uskosta osattomien kohdalla avioliitto
on aivan muuta kuin Jumalan Sanan määrittelemä liitto.
Tilanne ei muutu, vaikka vihkijänä olisi kirkon pappi.
Jos pariskunnalta puuttuu tietoinen ja tunnustava uskon yhteys Jumalaan,
uskovakaan vihkijä ei voi tehdä liiton solmimisesta hengellistä ja
siunaavaa tapahtumaa.