Objektiivinen todellisuus on yhtä mielenkiintoinen juttu, kun tuo järjen tappaminenkin.
Jumala, joka on henki, elää aivan erilaisessa objektiivisessa todellisuudessa.
Ihmisen kosketus todellisuuteen on ainoastaan hiuskarvan vahvuinen, vain viisi enemmän taikka vähemmän toimivaa aistia.
Pieni kopautus ihmiskehon yläosassa sijatsevaan kalloon, muuttaa ihmisen mullaksi muutamassa vuodessa. Ateistien kaikki todellisuus on tässä, tämä on heidän objektiivinen todellisuutensa. - Niin pieni ja vajavainen on ihminen.
Vaikka he viidellä aistillaan kohtaavat Jumalan luoman todellisuuden, niin he eivät usko kaiken tämän Luojaa olevan olemassakaan. Miten tällaista voi luonnehtia objektiiviseksi todellisuudeksi, siis omassa valheessaan elämistä?
Savisilmillä ei näe todellista objektiivista maailmaa. Näkee ainoastaan pienen siivun tätä näkyvää todellisuutta.
Anteeksi, kun menee ohi viestiketjun aiheen, mutta kommentoin jotain.
Minä ajattelin agnostikkona eläessäni, että mistä minä voisin tietää, mitä metafyysinen tai mahdollinen ajan, avaruuden ja materian "ulkopuolinen" todellisuus sisältää kaiken kaikkiaan. Sisältääkö se Jumalan? En voi tietää sitä. Sisältääkö se sen vastakohdan eli ei mitään persoonallista Jumaluutta? En voi tietää sitäkään. En voi nytkään sanoa tietäväni, sillä vaikka uskon, en voi tietää, vastaako uskoni todellisuutta sinänsä. Voin kokea joskus Jumalan läsnäolon, mutta en voi tietää, onko kyse myös jostain muusta kuin pelkästä subjektiivisesta kokemuksestani. Kun luen esim. hyvää kirjaa tai katson koskettavaa elokuvaa, eläytymiseni niiden "todellisuuteen" on monessa suhteessa verrannollinen suhteessa siihen, kun eläydyn hengelliseen todellisuuteen Raamattua tai hyvää hengellistä kirjallisuutta lukiessani.
Minulle yksi suurimmista ongelmista uskonnollisessa uskossa tai hengellisyydessä on ollut juuri se, että en ole koskaan voinut tietää, onko se, mitä uskon "perimmäisistä", todella totta vai vain subjektiivista harhaa tai kuvitelmaa, jolla ei ole objektiivista vastaavuutta tietoisuuteni ulkopuolella. Kun kadulla olen tavannut esim. joitain pakanauskovaisia, jotka palavasti kertovat omasta uskostaan ja vakuuttuneisuudestaan suhteessa siihen, mihin uskovat, niin olen tullut ajatelleeksi, että miksi he ovat niin vakuuttuneita, vaikka ovat mielestäni monessa suhteessa harhassa, ja että onneksi en itse ole harhassa, vaikka en ole tehnytkään absoluuttista uskon tai epäuskon ratkaisua, koska kumpikaan ei onnistu. Minä epäilen ja uskon edelleen vuorotellen. En ole päässyt absoluuttiseen varmuuteen teistisen Jumalan olemassaolosta tai siitä, että teististä Jumaluutta ei ole olemassa, enkä varmaan pääsekään, kuin korkeintaan vasta kuolemani jälkeen, jos persoonallinen tietoisuuteni siis jatkuu kuolemani jälkeen.