Jos ajatuksen, jonka mukaan epäusko on syntiä (esim. Joh. 16:9 ja Room. 14:23), yhdistää vakaumukseen, jonka mukaan usko on (kokonaan) Jumalan teko (esim. Joh. 6:29), epäuskon synnin voisi ajatella olevan kuin välttämättömyyttä, jolle ei voi mitään ainakaan siihen asti, kunnes Jumala herättää uskon.
Jos epäuskon tilasta (Jumalan vaikuttamaan) uskoon siirtymisen välillä on tila ("etsikkoaika"), joka ei ole täydellistä epäuskoa, mutta ei kuitenkaan vielä varsinaista kristillistä uskoa, sen voisi mielestäni ajatella olevan tila, jossa Jumala ei vaikuta monergistisesti kääntymistä tai predestinaation "pakolla" lopullista paatumista. Se olisi tila, jossa ihmisen vapaus valita joko pelastuksensa puolesta tai vastaan olisi todellisuutta.
Jos perisynnin aiheuttama luonnollinen epäuskon tila on toisten, aikaisemmin eläneiden vastuulla, niin sen sinetöisi lopullisesti kuitenkin vasta myöhemmin "etsikkoajassa" elävän ihmisen henkilökohtainen ratkaisu olla uskomatta. Jos epäusko ja usko vaikutettaisiin kokonaan ja absoluuttisesti yksilöihmisen vapauden ulkopuolelta käsin (kaukainen lankeemus ja sen aiheuttama perisyntisyyden tila, jonka vallassa eletään epäuskossa, ja Jumalan monergistinen valinta uskoon predestinoidun valitun kohdalla), olisimme kuin shakkinappuloita.