On kaksi eri asiaa: pyrkiä hyvään koska se on hyvää (koska rakastaa hyvää),
ja pyrkiä hyvään ansaitakseen sillä jotakin Jumalalta.
En sano sinua fariseukseksi, mutta tuossa sanoit niin mielenkiintoisen ajatuksen, etten voi olla tähän lainaamatta Hugo Odebergin kirjaa Kristinusko ja fariseukset:
"Farisealaisuus on todella paljon lempeämpi arvostellessaan eettistä vaellusta kuin kristillisyys, koska se antaa suuren merkityksen oikealle mielenlaadulle. Ei tarvitse ahdistua liian paljon Jumalan tahtoa vastaan tekemistään rikkomuksista, jos vain on päättänyt tehdä hyvää. Jumala on silloin laupias ja armollinen ja antaa anteeksi. Hän jopa itse täydentää sen, mitä vanhurskauteen pyrkineeltä ihmiseltä mahdollisesti on jäänyt puuttumaan moraalisten velvollisuuksien täyttämisestä."
Tämä ajattelutapa on hyvin yleistä kristillisyydessä, vain harva tajuaa, että kyse on nimenomaan farisealaisesta ajattelutavasta.
Suosittelen jokaiselle kirjoittajalle Odebergin kirjaa, joka on ilmestynyt kahtena painoksena suomeksi.
Ev-.lut. kirkkohan on perinteisesti kasvattanut tuollaiseen, siis "hyvän tekemisen päättämiseen".
Kun "pysyttelee turvallisesti koti-uskonto-isänmaa-akselilla,
ei tee mitään suurempia julkisia syntejä, yrittää aina tehdä velvollisuutensa,
on auttavainen ja hyvä toveri lähimmäisilleen, tottelee esimiehiä,
esivaltaa ja lakeja, on hyvä isä tai äiti, käy joskus kirkossa, kuuntelee usein iltahartauden radiosta ja opettaa lapsilleen isämeidänrukouksen,
pääsee tietenkin taivaaseen.
Vain lahkolaiset hihhuloivat jostakin parannuksen ja ratkaisun teosta, Jeesuksen ottamisesta ja tunnustamisesta omaksi Herrakseen jne."
