Nuorena uskovana pohdin sitäkin, voiko uskova mennä aseelliseen palvelukseen. Voiko uskova tappaa ihmisen esim. sotatilanteessa. Erinäisten mutkien jälkeen päädyin kuitenkin aseelliseen palvelukseen ja hyvä niin. Sain kokea suoranaista Jumalan johdatusta armeija-aikana. Käytännössä olin lähes aseettomassa palvelussa muutamia harjoituksia lukuunottamatta. Komppaniamme vääpeli oli ilmeisesti ottanut selvää vakaumuksestani (näkyi varmaankin kantakortissa) ja halusi minut komppanian kirjuriksi. Sotilasurani huipulle pääsin vähää ennen kotiuttamista.
Nykyisin käsitykseni on aika yksiselitteinen. Jos joku uhkaa esim. perheeni jäsentä ja minä voin uhkan torjua jollakin tavalla, niin olen siihen valmis ja tarvittaessa käytän äärimmäisiä keinoja. Sama koskee myös maan puolustusta, ei siinä juuri eroa ole. Täydellinen aseettomuus ei ole realismia tässä synnin maailmassa.