Kysymys on siitä mihin pelastus lopulta perustuu. Mihin ihminen turvautuu.
Uskon syntyminen on jokaisella myös henkilökohtainen ja omanlaisensa asia. Usko on ihme. Jumalan ihme. Sitä ei voi vain ottaa itselleen, koka se on lahja. Se ei ole milloin vain otettavissa. Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, koska syntinen luontomme pakenee Jumalaa. Vain Poika tekee vapaaksi ja siltikin uudestisyntymisen jälkeenkin vanha luontomme roikkuu mukanamme. Joudumme aina turvautumaan Kristuksen vapauteen ja jopa hänen uskoonsa. Usko ja sen syntyminen ei ole koskaan täysin auki selitettävissä ihmislogiikan avuin.
Minäkin olen ratkaisukristittty. Uskon, että Jeesus ratkaisi kaiken tarvittavan ristintyöllään. Se on koko aloitukseni varsinainen ydin. Mihin me lopulta turvaudumme.
Aivan.
Me elämme Jumalan Pojan uskossa
ja Hänen vanhurskaudessaan
ja olemme pyhiä eli Jumalalle erotettuja yksin Hänessä.
Ja Jeesus on todellakin ratkaissut omalta puoleltaan sen,
että Hän tahtoo pelastaa jokaisen, ottaa jokaisen omakseen.
Ja Hän on tehnyt kaiken, että tämä olisi mahdollista.
Mutta Rakkauteen ei ketään voi pakottaa.
Jumala vetää meitä Poikansa tykö, mutta ei pakota.
Olen joskus ilmaissut asian seuraavanlaisen vertauksen avulla,
jossa minä ja eräs ihana neitsyt olimme valintatilanteessa.
Vieläpä hyvin julkisen valinnan ja ratkaisun paikalla.
Edessämme oleva pastori kysyi Jumalan ja läsnäolevan seurakunnan läsnäollessa minulta:
Tahdotko sinä ... ottaa tämän .... ja rakastaa ....
Ja minähän tahdoin.
Mutta se ei ratkaissut vielä mitään.
Myös tuon ihanan neitsyen täytyi ratkaista asia omalta puoleltaan,
tahtooko hän minut.
Ja niin, vaikka minä olin jo ilmoittanut, että TAHDON,
niin pastori sen jälkeen kääntyi kylmän rauhallisesti tuon neitsyen puoleen,
ja kysyi häneltä:
Tahdotko sinä ... ottaa tämän ... ja rakastaa ...
Ja ... kun sitten kävi niin ... että hänkin tahtoi,
niin vasta sitten me saimme toisemme.