Jo pienenä lapsena olin mukana luterilaisen seurakunnan kuvioissa. Lähinnä herätysliikejutuissa, mutta myös kirkossa kävin sunnuntaisin. Lisäksi kävin vielä teini-ikäisenäkin seurakunnan pitämässä pienoismallikerhossa (sekin alkoi muuten aina rukouksella). Kaikesta tuosta jäi sellainen "kodin tuntu".
Muistan sen, että minusta ei ollut ollenkaan vastenmielistä olla mummojen ja pappojen seassa seurakuntatalolla hengellisessä tilaisuudessa. Siellä oli rento tunnelma ja pienet leikkimisen äänet eivät häirinneet ketään. Karkinkin monesti joku mukava ihminen tarjosi (Pectuksia muistan ainakin saaneeni
)
Varsinkin juuri siitä synnyinpaikkakunnan seurakuntalosta ja ihmisistä siellä on jäänyt sellainen turvallinen muisto. Hymyileviä ja sopivan "tavallisia" ihmisiä. Huutavia "kiljukauloja" ei ollut. Pelkäsin niitä lapsena, kun vierailimme joskus toisessa seurakunnassa, missä sellaisiakin oli ja meininki muutenkin erilaista mihin olin tottunut (tässä ei ole tarkoitus pilkata mitään seurakuntaa, se oli erilaista ja that's it).
Nyt sitten tilanne kirkossa on se, että vaikea siellä on uskovan olla mukana. Monien herätysliikkeiden toiminta on edelleen hyvää ja niihinhän uskovat luterilaiset monesti mukaan menevätkin. Kirkon "johtoporras" on suurimmalta osaltaan mätä, enkä itse jaksa uskoa, että se siitä enää paremmaksi muuttuu. Minun päätettävissähän se asia ei ole, mutta siltä se näyttää.
Jos eroan kirkosta, niin en varmaankaan liity mihinkään seurakuntaan jäseneksi. Nyt ei ainakaan ole sellaista seurakuntaa näköpiirissä mihin haluaisin liittyä. Luterilaisena tavalla tai toisella pysyn, kuuluimpa kirkkoon tai en.
Paikkakunnallani on luterilaisia jumalanpalveluksia joka viikko, joihin saa osallistua nykyiset ja entiset kirkon jäsenet. Tunnen siis näkemyksiltään luterilaisia, jotka eivät kuulu kirkkoon, johtuen sen linjan muutoksista.
Itse pidän yhtenä merkittävänä käännekohtana vuoden 1986 pappisviran avautumista myös naisille. En kiihkoile siitä asiasta, mutta uskon kyllä tutkimusten tuloksia. Vuonna 2011 ilmestynyt Kati Niemelän tekemä tutkimus kertoo, että kirkon naispapeista vain 14% pitää homoseksuaalisuutta syntinä. Miespapeista sentään vielä puolet uskovat Raamatun ilmoitukseen tuossa asiassa. Lukuhan pitäisi olla 100%, että ei tuo kovin lohduttavalta vaikuta. Samassa tutkimuksessa todettiin, että aika harva naispapeista piti kirkon ykköstehtävänä evankeliumin julistamisen. Naispappien listalla tärkeämpiä olivat yhteiskunnallinen toiminta ja vaikuttaminen. Kirkolla ei ole mitään toivoa, jos evankeliumista ei tule ykkösasia. Se on aivan varma juttu.
Itse pidän hyvänä yhdistyksiä, missä on ihmisiä monista eri taustoista ja yhteisenä päänäkynä on kristuskeskeisyys ja evankeliumin julistamienn ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Käyn erään sellaisen yhdistyksen tapahtumissa ja olen kokenut niissä aitoa yhteyttä. Minua ei kauheasti kiinnosta siellä se, että mikä on kenenkin tausta. Julistus ja opetus ovat niin ytimeen porautuvia, että siinä riittää hyvässä mielessä ihmeteltävää kahvipöytäkeskusteluihin ja kotimatkalle.
Olipas vähän sekava kirjoitus.