Puimatanner
Puimatanner => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: sandia - 25.10.21 - klo:21:40
-
Musiikkiketjussa mainittu Niilo Tuomenoksa sai minut miettimään taas kerran omaa uskoon tuloani.
Se on yhä minulle niinkuin ISO kokemus vaikka siitä on hyvin hyvin pitkä aika.
Lukiovuotta edeltävänä kesänä minulla ei ollut mitään tekemistä. Ja täytin sinä kesänä jo 16 vuotta. Jotenkin vaan oli sen verran kasvanut, että täysi vapaus ilman mitään oli hieman liian tyhjää.
Olin tapani mukaan mummin luona Hyrylässä, koska palasin sinne joka kesä Mikkelistä, koska asuin 5 vuotiaaksi asti Mummin luona.
Yhtenä yönä heräsin siihen että olin ikäänkuin täynnä kauhun tunnetta tietämättä mistä se tuli. Sydän hakkasi hurjasti ja olin peloissani ilman mitään konkreettista syytä. Se säikäytti minut ja sen kokemuksen peloittavuus lisäsi vain sitä tunnetta.
Kun heräsin aamulla olin peloissani, kun en tiennyt mitä minulle tapahtui.
Se pelko jäi päälle koko päiväksi. Olin itkuinen ja hämmentynyt. Tätini vei minut kävelemään ja yritti rauhoittaa minua, mutta olin pelästynyt, hämmentynyt, tuskainen ja peloitti kertoa mummille ja tädillä mitään.
Mummi sitten sanoi, että mitä jos Jumala kutsuu sinua.
Istuin keittiön pöydän ääressä ja kun kuulin nuo mummini sanat purskahdin itkuun ja sanoin, että joo hän on jo kutsunut minua. En tiennyt alkuunkaan miten siitä elämässäni eteenpäin.
Aloin kokea hyvin voimakkaasti, että sisimmissäni sanottiin että KAIKEN TÄYTYY MUUTTUA; muuta mahdollisuuta ei ole.
Menin sitten yksin bussilla Helsinkiin ja suuntasin Suomalaiseen kirjakauppaan. Ostin viininpunakantisen Raamatun 69 markalla. Mistä olin saanut sen rahan, ei haisuakaan.
Menin takaisin mummin luo ja aloin lukea sitä. Fil. 4:6-7 nousi voimakkaasti esille ja tartuin siihen kuin oljen korteen ja aloin rukoilla.
Koko kesä meni siinä ahdistuksessa, luin Raamattua, rukoilin ja yritin etsiä rauhaa.
Kotona Mikkelissä sitten menin kirkkoon ja silloin saarnasi pastori joka oli pitänyt päivärippikoulun, minkä olin käynyt edellisenä kesänä. Olin strategisesti suunnitellut sen niin, että väistäisin uskoon tulon vaaran rippileirillä. ::)
Menin odottamaan pastoria kirkon jälkeen ulos ja itkuisena menin hänen luokseen ja sanoin, että luulen, että Jumala kutsuu minua. Hän vei minut seurakuntataloon toimistoonsa ja juttelin hänen kanssaan jonkin aikaa. En saanut rauhaa, mutta jotenkin se rohkaisi minua.
Menin jopa kaupungin ns. nuorisoasiantoimistoon vanhemmilleni kertomatta ja pyysin aikaa keskustella jonkun kanssa. Se oli lmaista. Juttelin jonkun sosiaalityöntekijän kanssa ehkä noin kolme kertaa. Hänen palautteensa oli, että joskus nuoret joutuvat ns. identiteettikriisiin. Muistan sanoneeni, että ehkä minulla on se.
Menin myös kaupungin kirjaston lehtilukusaliin ja jotenkin löysin sieltä palstan, missä ihmiset kysyivät mielenterveyteen liittyviä asioita. Sitä kautta opin sanan AHDISTUS. En ollut tiennyt, että sellainen on olemassa.
Tiedostin, että jos ahdistus ja masennut tekee olon niin vaikeaksi kuin minulla, se on melko tärkeä asia yrittää selvittää.
Mikkelissä oli paljon nuorisoherätystä niinä vuosina ja pakotin itseni menemään seurakunnan nuorten tilaisuuksiin, koska tiedostin, että mun on hakeuduttava uskovien pariin oppiakseni uskosta.
Kun koulut alkoivat elokuussa, liityin nuorten raamattupiiriin ja aloin tutustua muihin.
Minulla oli se ahdistus ja epävarmuus yhä päällä. Yritin sanoa että olen uskossa, mutta olin täysin hämmentynyt kaikesta.
Syyskuun 12. päivänä, se oli perjantai, menin nuorten iltatilaisuuteen ja kuuntelin jonkun puhetta siitä, miten usko voi tuntua kuin kivikuorman vetämisenä ja ajattelin, että juuri siltä se minusta tuntui.
Sitten siellä laulettiin laulu "Lapseni", minkä sanat joku lahtelainen Joutjärven seurakunnan nuori oli saanut Pyhältä Hengeltä. Sen laulut sanat mursivat minut täysin.
"Lapseni, suo paimeen kutsuu luoksensa, älä yksin kanna murheitas, lapseni ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan anteeksi".
Pyhä Henki mursi minut tuon kautta ja itkin kuin pieni lapsi ja pyysin esirukousta.
Rukoilin erään nuoren kanssa ja sanoin Herralle että tässä olen, en enää tappele sinua vastaan, ota koko elämäni.
Kun kävelin sitten illalla kotiin, minulla oli rauha mitä ei ikinä ennen ollut. Sen jälkeen Raamattu tuli minulle rakkaaksi ja sen opetukset olivat ikäänkuin samalla aaltopituudella sisimpäni kanssa.
Ahditus hupeni sen myötä mitä enemmän aloin vakiintua uskossa muutaman kuukauden ajan.
-
Samantapaisia kokemuksia on monilla, minullakin. Usein juuri tuo 16 vuoden ikä on merkittävä uskoontulolle. Olen kertonut oman kokemukseni jo aiemmin, löytyy täältä (viesti 113, uskoontulovuosi oli 1957): http://puimatanner.net/index.php?topic=298.msg43876#msg43876
-
Oli päällä hirveä ahdistus.Perhe,ikää 29 v.Tiesin ahdistukseni alkaessa,mistä on kyse.Salaa rukoilin Jumalaa ottamaan vaikean oloni pois.Niin ei onneksi käynyt.Silloinen esimieheni (nainen)oli uskossa.Samoin hänen miehensä.Juttelin tämän Pertin kanssa,koska hänellä oli samanlaiset taustat aikoinaan ollut.Rukoilimme.En kokenut silloin mitään.Kuukausien kuluessa Jumala puhui usein laulujen sanojen kautta esim."siellä kaikki saavat,uuden sydämen," jalat irtosivat maasta näiden sanojen johdosta.Hän tietää sielujemme rakenteen meitä eritavoin houkutellessaan.Sellainen on Armahtava Isä.
-
Jännä todella miten ullamaijan ja Pauluksen kokemukset ainakin oli vastaavanlaisia kuin omani.
Olen yhä ikäänkuin täysin ihmeissäni ja kiitollinen siitä, miten Herra puuttui elämääni!!
Koska elän sitä hänen silloin antamaansa uutta elämää päivittäin. :)
-
Ennen kuin tulin uskoon,olin kuullut tän laulun Pro Fiden laulamana.
https://www.youtube.com/watch?v=EMdxClgQVN0
Muistan miten tuo myös lisäsi kaipuuta siihen, että voin sanoa tuon omasta sydämestäni.
-
Ennen kuin tulin uskoon,olin kuullut tän laulun Pro Fiden laulamana.
https://www.youtube.com/watch?v=EMdxClgQVN0
Muistan miten tuo myös lisäsi kaipuuta siihen, että voin sanoa tuon omasta sydämestäni.
Ei auennut laulua tuosta linkistä, vai mokasinko jotain.
-
Olin nuori, 15-vuotias ja kävin joskus kirkossa. Muitakin nuoria oli ja he ottivat minuun siellä kontaktia, mutta pysyin heille tarkoituksellisesti etäisenä. Olin kovasti vastaan, kapinoin ja vastustin. Se oli murkkuikäisen uhmaa.
Kunnes eräänä kertana kuulin nuoren kertovan omasta uskoontulostaan. Se oli nuorille suunnattu tilanne. Hänen sanansa ottivat kiinni, tai miten sen sanoisi, mutta kuitenkin jäivät puhuttelemaan niin, etten saanut karkotettua niitä mielestäni. Tämä nuori sanoi, että Jumala kutsui häntä pelastukseen. Se oli minulle jotakin hyvin erikoista. Aloin ajattelemaan, että jo on kokemus, ihan itse Jumala kutsui. Tämä nuori kertoi uskoontulostaan hyvin elävästi ja aidosti, muistan miten tajusin heti, etten ole samassa porukassa kuin hän. Se alkoi ahdistaa. Minussa nousi myös pelko tuon ahdistuksen takia, pelkäsin ja ajattelin, että mitähän mulle on tapahtumassa.
Meni vain muutama päivä tuosta, kun olin Jumalan kutsun alla itse. On merkillistä, että tiesin sen heti. Tiesin myös, että minun on otettava kantaa Herran kutsuun. Muistan hyvin, miten uhmani ja kapinani murtuivat ja olin valmis "sanomaan kyllä Jeesukselle", niin kuin Kalevi Lehtinen tapasi sanoa.
Taakse katsoessa päällimmäisenä on ihmetys Jumalan hyvyydestä ja avusta. Miten todellinen Hän on. Varmaan miljoona kertaa olen sitäkin ihmetellyt, miten olen voinut kelvata Jeesukselle, että omasta halustaan päätti kutsua minutkin pelastukseen. Ja näki vaivaa niin paljon, että pehmitti sydäntäni, mursi vastustukseni ja ei lakannut kutsumasta.
-
Ennen kuin tulin uskoon,olin kuullut tän laulun Pro Fiden laulamana.
https://www.youtube.com/watch?v=EMdxClgQVN0
Muistan miten tuo myös lisäsi kaipuuta siihen, että voin sanoa tuon omasta sydämestäni.
Ei auennut laulua tuosta linkistä, vai mokasinko jotain.
Vähän epäilin sitä. Siinä on varmaan maakohtaisia rajoituksia.
Sen voi jotenkin kiertää, mutta en muista miten tehdä se.
-
Olin nuori, 15-vuotias ja kävin joskus kirkossa. Muitakin nuoria oli ja he ottivat minuun siellä kontaktia, mutta pysyin heille tarkoituksellisesti etäisenä. Olin kovasti vastaan, kapinoin ja vastustin. Se oli murkkuikäisen uhmaa.
Kunnes eräänä kertana kuulin nuoren kertovan omasta uskoontulostaan. Se oli nuorille suunnattu tilanne. Hänen sanansa ottivat kiinni, tai miten sen sanoisi, mutta kuitenkin jäivät puhuttelemaan niin, etten saanut karkotettua niitä mielestäni. Tämä nuori sanoi, että Jumala kutsui häntä pelastukseen. Se oli minulle jotakin hyvin erikoista. Aloin ajattelemaan, että jo on kokemus, ihan itse Jumala kutsui. Tämä nuori kertoi uskoontulostaan hyvin elävästi ja aidosti, muistan miten tajusin heti, etten ole samassa porukassa kuin hän. Se alkoi ahdistaa. Minussa nousi myös pelko tuon ahdistuksen takia, pelkäsin ja ajattelin, että mitähän mulle on tapahtumassa.
Meni vain muutama päivä tuosta, kun olin Jumalan kutsun alla itse. On merkillistä, että tiesin sen heti. Tiesin myös, että minun on otettava kantaa Herran kutsuun. Muistan hyvin, miten uhmani ja kapinani murtuivat ja olin valmis "sanomaan kyllä Jeesukselle", niin kuin Kalevi Lehtinen tapasi sanoa.
Taakse katsoessa päällimmäisenä on ihmetys Jumalan hyvyydestä ja avusta. Miten todellinen Hän on. Varmaan miljoona kertaa olen sitäkin ihmetellyt, miten olen voinut kelvata Jeesukselle, että omasta halustaan päätti kutsua minutkin pelastukseen. Ja näki vaivaa niin paljon, että pehmitti sydäntäni, mursi vastustukseni ja ei lakannut kutsumasta.
Juu se on ihmeellinen juttu.
Sitä ei voi mitenkään selittää hetkellisenä psyykkisenä kokemuksena, kun se jatkuu vuosikymmeniä :)
Ihminen ei yksinkertaisesti voi psyykata niin kauan.
-
Ennen kuin tulin uskoon,olin kuullut tän laulun Pro Fiden laulamana.
https://www.youtube.com/watch?v=EMdxClgQVN0
Muistan miten tuo myös lisäsi kaipuuta siihen, että voin sanoa tuon omasta sydämestäni.
Ei auennut laulua tuosta linkistä, vai mokasinko jotain.
Vähän epäilin sitä. Siinä on varmaan maakohtaisia rajoituksia.
Sen voi jotenkin kiertää, mutta en muista miten tehdä se.
Siitä avautui joku sketsi tms. :D
-
Siis saitko sen esille?
Siinä piti olla sketsi.
-
On sketsi, ja arvelin, että piti olla laulu...
-
Oo :-\
No sitten on mun moka.
Se sketsi kuului tuonne työstressiosastolle. :)
-
Totta, kyllähän suomalaisen laulun pitäisi avautua.
Tässä.
https://www.youtube.com/watch?v=nhoaQo1xOG4
-
Nyt avautui laulukin 👍
-
Vielä jatkan tarinaani.Olin siis 29 vuotias ja jotenkin vakuuttunut siitä,että jos nyt en suostu Jumalan kutsuun, uusia tilaisuuksia ei enää tule.Tämä viimeinen ei ollut ensimmäinen kutsu.Minuakin kutsuttiin 16 vuotiaana,kun luokkakaverini kuoli leukemiaan.Silloin olin jotenkin kutsun alla,mutta en niin voimakkaasti kuin oli tämä viimeinen.Jumala ei leiki kanssamme loputtomiin,jos käännämme Hänelle selkämme useamman kerranSe oli hyvin pelottavaa ja helvetin pelko oli kauhea.Nyt toivottavasti tie vie Herran luo ja viehän se,kun viejänä en ole minä itse.
-
Peukutan muita!
(Joku poisti minun kertomukseni tai sitten unohdin painaa lähetä. Ehkä oli tarkoituskin, nyt ei tarvitse katua kirjoittamaansa. ::) )
-
Mitään ei ole tästä ketjusta poistettu.
-
Olin juuri täyttämässä 15 vuotta ja vietin viimeistä vapaata kesääni mummolassa.
(Seuraavina vuosina olin aina kesätöissä, pankissa ja puutarhalla.)
Olin vinttikamarissa ja käsiini osui jostakin laatikosta kaksi vanhaa ohuehkoa kirjaa,
Urho Muroman "Oletko pelastettu?" ja "Kuinka vaellat?".
Luin ne.
Kuinka vaellat?- kirjassa minua hiukan hätkähdyttivät kohdat,
joissa selvästi sanottiin, miten tulee toimia ja elää, jos haluaa pelastua ikuiselta kadotukselta.
Molemmat kirjat olivat minulle kuin oppikirjoja,
joiden sisällön halusin omaksua.
Siksi tein ohjeiden mukaan ja rukoilin vintillä Jeesusta, että Hän tulisi elämäni Herraksi.
Näin tapahtuikin ja koin selkeästi tehneeni uskonratkaisun.
Tilanteeseen ei liittynyt mitään erityisiä tunteita, paitsi kohtuullisesti iloa ja rauhaa.
(En ole koskaan ollut erityisemmin tunneihminen.)
Aluksi en kertonut asiasta kenellekään muille paitsi vuotta vanhemmalle siskolleni, joka oli kai jo tullut uskoon rippikoululeirillä.
Muut sukulaiset olivat tietääkseni silloin tällöin kirkossa käyviä nimikristittyjä.
Seuraavana kesänä kävin rippikoulun, ja koska olin jo uskossa, en kuullut siellä mitään uutta.
Tosin rippikoulua pitänyt nuori pastori oli selvästi uskossa,
samoin koulussa uskonnonopettajani (vanha naisteologi).
Lukiovuosina koulutoverit havaitsivat kai vähitellen minun olevan uskova.
Osallistuin melko aktiivisesti seurakuntanuorten iltoihin.
Seurakunnan työntekijät olivat kansanlähetysläisiä,
joten omaksuin alusta alkaen tunnustavan ja ratkaisukeskeisen uskon.
-
Mummolassa olo vei Solteroa etsimään Jumalaa, samoin minulla.
Minäkin olin pankissa töissä, tosin vain yhtenä kesänä.
Mummi otti osaa aina radion aamu- ja ilta hartauksiin. Pysähtyi toimistaan pienen matkaradion eteen ja lauloi aina radiosta tulleen virren.
Jotenkin vakavaksi vetää, kun lukee näitä kertomuksia. Tai tulee hyvin vaikuttunut olo.