Huomanneeko kukaan että en ottanut mitään kantaa ratkaisukristillisyyteen aloituksessa. Se ei ollut tarkoitus eikä edes piilotarkoitus. Puhuin vain siitä mistä efesolaiskirje muuten kokonaisuudessaankin puhuu paljon. Hengellisesti kuolleesta tilasta ja ihmisen eläväksi tulemiseksi kun Pyhä Henki uudestisynnyttää ihmisen.
Törmäsin täällä sattumalta äärikalvinistiseen seurakuntaan 90 luvulla. Tykkäsin seurakunnasta koska siellä oli paljon Raamatun lukua ja raamattupiiri. Olen kertonut useasti miten salakavalasti pastori ujutti äärikalvinismin opetusta opetuksissaan. En ollut edes tietoinen silloin, ehkä joskus 95 tai 96 vuosina, että kalvinismi on yhä olemassa. En ollut myöskään tietoinen että olin systemaattisen lähes aivopesun kohteena siinä seurakunnassa.
Muistan kun hän kuvasi ihmisen uskoontuloa ja sanoi että ihminen kokee sen kutsun
vastustamattomana. Vertasin sitä hänen kuvaustaan omaan kokemukseeni ja ajatelin, että joo kyllä Herra niin voimakkaasti minua veti että siltä se tuntui.
Se tuli niin yllättäen itselleni, ei aivan niin kuin Paavalin uskoontulo salama kirkkaalta taivaalta, mutta kuitenkin niin että se täysin pysäytti oman senaikaisen elämäni ja vei kaiken huomion. Mun oli pakko vastata siihen....jotenkin. Olisinko voinut kieltäytyä??
Tosin en halunnut kieltäytyä, koska olin jo alkanut rukoilla että Herra haluan tulla lapseksesi. Eli tulkitsin sen kesän voimaakkaan herätystilan jo Jumalan vastaukseksi rukouksiini. En olisi ikinä astunut kapeasta portista sisään ellei Herra olisi niin voimakkaasti ajanut minua ikäänkuin takaa. Se oli armoa että Hän teki sen minulle.
Silti vastustin. Yritin ikäänkuin valehdellä Jumalalle että tässä oon, mutta tiesin että EN ollut kokosydämisesti siinä mukana. Jumalan piti murskata minua vieläkin lisää että en enää tappelisi häntä vastaan. Ja hän teki sen.
Eli siinä mielessä kokemukseni vastasin tätä kalvinistipastorin opetusta vastustamattomasta armosta.