Oikeastaan pyhitysasiassa voi miettiä lähinnä omaa tilaansa kun emme ole vastuussa suoranaisesti muiden edesottamuksista ellemme ole syyllistyneet heittämään kapuloita toisen eteen, silloin olemme vastuussa teoistamme toisen elämässä välillisesti.
Pyhitystä miettiessäni yksi tärkeimpiä asioita on itselle kuoleminen tai siihen pyrkiminen. Se nisunjyväntie.. Kyllä saatana meitä kiertää ja valehtelee että sulla on oikeus sitä ja tätä, mutta Jumala sanoo ihan muuta.
Väitän, että yritykset itselleen kuolemiseen ja pyhitykseen pyrkiminen ovat käytännössä pahin este itse pyhitykselle. Mitä sitten voisi olla Raamatullinen pyhitykseen pyrkiminen? Mielestäni se on lapsenomaista Kristuksen kaikkivoipaisuuteen luottamista.
Raamatullisesta pyhityksestä ja siihen pyrkimisestä onkin puhe. Raamatussa pyhitys ja siihen liittyvä "kuuliaisuus vanhurskaudeksi" ovat sitä elämää Kristuksessa, Hänen seuraamistaan kaidalla tiellä. Mukautumista sen Pyhän mukaan, joka on meidät kutsunut, niinkuin Raamattu opettaa. Ihmisen osa on savena taipua Herransa käsissä.
Mielestäni tuossa (jälkimmäisessä) lihavoidussa on asian ydin, mikäli sillä tarkoitetaan
uskonkuuliaisuutta. Se, mitä ihmisessä sitten tapahtuukaan, on uskonkuuliaisuuden
seurausta. Sitä voi sanoa vaikkapa pyhitykseksi, mutta ihminen itse ei sitä saa aikaan, vaan se on Jumalan armon kasvattavaa vaikutusta. Kokonaan (Tiit. 2:11-14).