Ajattelen, että jos kristitty ihminen kovin innokkaasti toivoo Jumalalta jotain ajallista asiaa, siis toisin sanoen katoavaa asiaa, kiinnittäen ulkoiseen asiaan mielessään kaiken passionsa, niin silloin ajallisesta on tullut ihmiselle epäjumala, sillä Jumalaan tai katoamattomaan ihmisen yksin tulisi olla kaikin sielunvoimin kiinnittyneenä tai perustautuneena. Siksi on suorastaan hyvä, jos Jumala ei suo ihmiselle joitain ajallisia asioita, sikäli kuin niiden suominen ihmiselle entistä suuremmassa määrin saisi ihmisen uppoutumaan ajalliseen, niin että ihminen unohtaisi ikuisen tai pitäisi sitä halpana ajallisen rinnalla. On ristiriitaista, jos katoavasta ja pian ohimenevästä tulee ihmiselle kuin katoamaton Jumala, joka ei horju. Mutta siinä ei ole mitään ristiriitaista, jos ihminen ei ole riippuvainen kaikin mielensä voimin katoavasta. Silloin myös ajallisesta elämästä voi nauttia levollisesti.