Puimatanner
Puimatanner => Laki ja evankeliumi => Aiheen aloitti: Jopo - 02.04.16 - klo:16:26
-
Mitä Jumala meiltä ennen kaikkea odottaa?
-
Mitä Jumala meiltä ennen kaikkea odottaa?
Mielestäni uskonkuuliaisuutta Evankeliumille. Hyvä lähtökohta on tässä: 1. Kor. 2:2.
-
Entäpä jos Jumala ensisijaisesti odottaa meiltä rakkautta?
Jos rakastat puolisoasi, tai lapsiasi, tai lemmikkieläintäsi, niin eikö ole kaikkein parasta
se, että saat myös heiltä rakkautta itseäsi kohtaan? Jos Jumala rakastaa meitä,
niin eikö Hän nimenomaan odota meiltä vastarakkautta?
"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1 kor 13:13)
"Kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan" (Jaak 4:5)
-
Entäpä jos Jumala ensisijaisesti odottaa meiltä rakkautta?
Jos rakastat puolisoasi, tai lapsiasi, tai lemmikkieläintäsi, niin eikö ole kaikkein parasta
se, että saat myös heiltä rakkautta itseäsi kohtaan? Jos Jumala rakastaa meitä,
niin eikö Hän nimenomaan odota meiltä vastarakkautta?
"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1 kor 13:13)
"Kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan" (Jaak 4:5)
Rakkaus on lain täyttymys. Sanoisin niin, että uskonkuuliaisuus johtaa aitoon rakkauteen. Mitään aitoa rakkautta ei synny käskemällä.
-
Eikö suurinta rakkautta ole menettää henkensä toisten puolesta? Antautua kuolemaan asti, että toinen pelastuisi?
Sitä varmaan Jumala ennen kaikkea meiltä odottaa. Valmiutta pistää henki peliin. Kuolla, että olisi elämä.
-
Ehka jokaisen ei tarvitse kuolla uskonsa tähden, mutta jos se asenne olisi meillä, niin säästyisimme monelta.
-
Uskonkuuliaisuus, rakkaus, valmius antautua jopa kuolemaan toisen pelastuksen tähden - suuria ja tärkeitä asioita kaikki.
Miten tuollaiseen uskonkuuliaisuuteen ja rakkauteen päästäisiin? Miten täyttää odotukset?
-
Uskonkuuliaisuus, rakkaus, valmius antautua jopa kuolemaan toisen pelastuksen tähden - suuria ja tärkeitä asioita kaikki.
Miten tuollaiseen uskonkuuliaisuuteen ja rakkauteen päästäisiin? Miten täyttää odotukset?
Tässä olisi helppo ryhtyä pohtimaan, mitä meidän pitäisi tehdä, ja kerätä itselleen vaatimusten taakka.
Jopo on selvästikin virittänyt meille piisaminraudat. Onneksi on se verran kertynyt näkökykyä ja
varovaisuutta, etten astu pyydykseen ;)
-
Yrittäkää edes ???
-
Hyviä vastauksia :D
Muuten, tekemisiäkö Jumala meiltä eniten odottaisi?
Mestarimme sanoi totuuden tuntemisen johtavan totuuteen, joka taas tekee vapaaksi. Uskoisin, että tuossakin se johtaisi taakoittumisen sijaan suurempaan vapauteen.
-
Hyviä vastauksia :D
Muuten, tekemisiäkö Jumala meiltä eniten odottaisi?
Mestarimme sanoi totuuden tuntemisen johtavan totuuteen, joka taas tekee vapaaksi. Uskoisin, että tuossakin se johtaisi taakoittumisen sijaan suurempaan vapauteen.
Miten siis pääsemme totuuden tuntemiseen, tai miten kasvamme siinä?
Tämä vinksahti nyt niin päin, että minä kyselen sinulta, mutta haitaanneeko tuo.
-
Miten siis pääsemme totuuden tuntemiseen, tai miten kasvamme siinä?
Mielestäni tämä on asennekysymys. Jos ajattelen niin, että minulla on jo totuus, niin se estää totuuteen pääsemisen. Tulisi siis olla koko ajan samanlainen asenne kuin Berean juutalaisilla oli, Ap. t. 17:11. Lähtökohta on siis sen tunnustaminen, että voin olla väärässä. Lisäksi viisautta ja ymmärrystä tulee anoa (Jaak. 1:5, 6).
-
Miten siis pääsemme totuuden tuntemiseen, tai miten kasvamme siinä?
Tämä vinksahti nyt niin päin, että minä kyselen sinulta, mutta haitaanneeko tuo.
Niin pitääkin kysyä.
Kun sanotaan, että totuus tekee vapaaksi, miten päästä siihen? Jeesuksen omien sanojen mukaan "jos te pysytte minun sanassani, te tulette tuntemaan totuuden.." Tietysti voidaan aina esittää jatkokysymys: Miten sitten voitaisiin pysyä Hänen sanassaan?
Tämän aiheen aloituksen tarkoitus ei tosiaankaan ollut yrittää esittää nokkelaa (ainakin toivon niin!). Tai että minulla olisi joku ainoa oikea vastaus asiaan. Vaan itseäni oikeasti mietityttää, mikä olisi kaikkein oleellisinta suhteessa Jumalaan? Mitä Jumala toivoo minulta kaikkein eniten? Ja nimenomaan vaelluksen näkökulmasta. Ja siksi kyselen kanssamatkaajilta.
Toivottavasti saadaan lisää pohdintaa aiheesta.
-
Miten siis pääsemme totuuden tuntemiseen, tai miten kasvamme siinä?
Tämä vinksahti nyt niin päin, että minä kyselen sinulta, mutta haitaanneeko tuo.
Niin pitääkin kysyä.
Kun sanotaan, että totuus tekee vapaaksi, miten päästä siihen? Jeesuksen omien sanojen mukaan "jos te pysytte minun sanassani, te tulette tuntemaan totuuden.." Tietysti voidaan aina esittää jatkokysymys: Miten sitten voitaisiin pysyä Hänen sanassaan?
Tämän aiheen aloituksen tarkoitus ei tosiaankaan ollut yrittää esittää nokkelaa (ainakin toivon niin!). Tai että minulla olisi joku ainoa oikea vastaus asiaan. Vaan itseäni oikeasti mietityttää, mikä olisi kaikkein oleellisinta suhteessa Jumalaan? Mitä Jumala toivoo minulta kaikkein eniten? Ja nimenomaan vaelluksen näkökulmasta. Ja siksi kyselen kanssamatkaajilta.
Toivottavasti saadaan lisää pohdintaa aiheesta.
Tätä aihetta on sivuttu jo monissa keskusteluissa. Mutta kertaus ei ole pahasta.
Pitää lähteä alusta. Kysymys on siitä, miten tullaan Jumalan lapseksi ja miten siinä asemassa eletään. Aihe vie meidät vanhurskauttamiseen ja pyhitykseen. Ja kumpikin on ansaitsematonta, siis lahjaa, siksi kumpikaan ei ole vastikkeellista. Lahjaan voi suhtautua vain kahdella tavalla, voi ottaa vastaan tai hylätä.
-
Yrittäkää edes ???
Huokaus... on tässä yritetty, ihan aikuisen oikeasti, totisin sydämin, tosissaan, periksi antamattomalla pyhällä kiivastuksella ja päättäväisyydellä. Eiköhän tämä kuitenkin tästä, kun laitan koko voimani ja tarmoni peliin. Eikös Jumala sitä juuri odota?
-
Yrittäkää edes ???
Huokaus... on tässä yritetty, ihan aikuisen oikeasti, totisin sydämin, tosissaan, periksi antamattomalla pyhällä kiivastuksella ja päättäväisyydellä. Eiköhän tämä kuitenkin tästä, kun laitan koko voimani ja tarmoni peliin. Eikös Jumala sitä juuri odota?
En oikein hallitse noiden hymiöiden käyttöä.
Joskus pitää purra hammasta yhteen ja yrittää sisulla eteenpäin. Kun tarpeeksi lyö päätään seinään, niin asia kirkastuu ja armo yksin tulee kaiken perustaksi.
Aika valaisenvan kuvankin löysin tähän:
-
Yrittäkää edes ???
Huokaus... on tässä yritetty, ihan aikuisen oikeasti, totisin sydämin, tosissaan, periksi antamattomalla pyhällä kiivastuksella ja päättäväisyydellä. Eiköhän tämä kuitenkin tästä, kun laitan koko voimani ja tarmoni peliin. Eikös Jumala sitä juuri odota?
En oikein hallitse noiden hymiöiden käyttöä.
Joskus pitää purra hammasta yhteen ja yrittää sisulla eteenpäin. Kun tarpeeksi lyö päätään seinään, niin asia kirkastuu ja armo yksin tulee kaiken perustaksi.
Langenneessa ihmisluonnossa on jotain sellaista, että Jumalan armon vastaanottaminen ilman pienintäkään omaa ansiota ei tunnu sopivalta. EI se nyt vaan sovi. Pitäähän meidänkin saada painaa oma Eskon puumerkkimme pelastuksemme perusteisiin. On liian nöyryyttävää tulla ansiottomana, jumalattomana, Herraa vastaan taistelevana ja ottaa armosta vastaan pelastus, jonka Jeesus on hankkinut "oman ruumiinsa uhrilla kertakaikkiaan".
Niin se vaan on ettei tämä Jumalan armo Jeesuksessa tunnu monellekaan yksin riittävän vaan siihen ihminen haluaa lisätä jotain omaansa. Mutta se onkin sitten autuasta, kun armon mittaamaton avaruus alkaa avautumaan syntiselle ja hän panee toivonsa yksin Jeesuksen lunastustyöhön. Tätä asiaa opitaan psalmistan tavoin siellä montun pohjalla: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra" ja "Hän tarttui minuun ja nosti minut ylös lokaisesta liejusta". Hän teki sen.
-
Vaikea asiahan se on loppujen lopuksi myöntää, että mitään omaa ponnisteluamme ei tarvita,
ja että oma ponnistelumme voi olla vain vahingoksi.
Emme millään haluaisi myöntää, että olemme NIIN kelvottomia.
-
Vaikea asiahan se on loppujen lopuksi myöntää, että mitään omaa ponnisteluamme ei tarvita,
ja että oma ponnistelumme voi olla vain vahingoksi.
Emme millään haluaisi myöntää, että olemme NIIN kelvottomia.
Hengellinen vararikko on yksi suurimmista siunauksista (ellei suurin), mitä uskova ihminen voi kokea. Mutta senkin takana on Jumala. Hyvin harvoin sen siunauksen saa alkumatkalla, jolloin se johtaa helposti luopumukseen. Voi olla, että kokemus annetaan vasta kymmenien vuosien uskossaolon jälkeen.
-
Vaikea asiahan se on loppujen lopuksi myöntää, että mitään omaa ponnisteluamme ei tarvita,
ja että oma ponnistelumme voi olla vain vahingoksi.
Emme millään haluaisi myöntää, että olemme NIIN kelvottomia.
Hengellinen vararikko on yksi suurimmista siunauksista (ellei suurin), mitä uskova ihminen voi kokea. Mutta senkin takana on Jumala. Hyvin harvoin sen siunauksen saa alkumatkalla, jolloin se johtaa helposti luopumukseen. Voi olla, että kokemus annetaan vasta kymmenien vuosien uskossaolon jälkeen.
Totta virkatte veljet. Tai ainakin minulla on tuon suuntaisia kokemuksia. Kyllä tässä ehti vierähtää vuosikymmen, toinen, kolmas ja neljäskin ennen kuin aloin aavistella että olen ihan mahdoton ja täysin kykenemätön elämään pyhää elämää omin voimin pyhän Jumalan edessä. Se oli musertava kokemus (enkä tiedä mitä vielä edessä on), mutta se johti myös aivan uudenlaiseen Kristuksessa tarjotun Jumalan armon avautumiseen. Taisi tulla ripaus armeliaisuutta kanssamatkaajianikin kohtaan, kun huomasin, ettei kukaan heistä ole yhtä suuri pettäjä ja syntinen kuin itse olen.
-
Kyllä tässä ehti vierähtää vuosikymmen, toinen, kolmas ja neljäskin ennen kuin aloin aavistella että olen ihan mahdoton ja täysin kykenemätön elämään pyhää elämää omin voimin pyhän Jumalan edessä. Se oli musertava kokemus (enkä tiedä mitä vielä edessä on), mutta se johti myös aivan uudenlaiseen Kristuksessa tarjotun Jumalan armon avautumiseen. Taisi tulla ripaus armeliaisuutta kanssamatkaajianikin kohtaan, kun huomasin, ettei kukaan heistä ole yhtä suuri pettäjä ja syntinen kuin itse olen.
Tässä lienee merkittävä syy siihen, miksi yksinkertainen armon evankeliumi ei viehätä suuria joukkoja. Sehän ei tee ketään (ihmistä) suureksi.
-
Yrittäkää edes ???
Juuri sen "yrittämisen" takia vedin oman vastaukseni aina kuolemaan saakka.
Tietysti vähän tahallisestikin sotkin käsityksiä odottaminen ja vaatiminen.
Jumala vaatii lakinsa kautta meiltä lakinsa täydellistä noudattamista ja ennen kaikkea Jumalan itsensä yli kaiken rakastamista. Mutta Jumala taitaa odottaa meiltä sitä, että tunnustamme ettemme pysty siihen.
Silti ajattelen, että tänäkin päivänä Jumala varustaa esim. Lähi-idässä uskovia rakastamaan kuolemaan saakka. Toivon, että me länsimaiset uskovat voisimme oppia heiltä. Emme siis ihannoi vainoja, mutta että emme olisi niin ylimielisiä kaikessa oikeaoppisuudessamme, koska rakkauttamme ei ole koeteltu vielä monenkaan kohdalla kalashnikovin piippu suussa.
Ehkä Jumala odottaa meiltä ennekaikkea armoonsa tyytymistä ja turvautumista. Olipa edessä mitä tahansa.
-
Silti ajattelen, että tänäkin päivänä Jumala varustaa esim. Lähi-idässä uskovia rakastamaan kuolemaan saakka. Toivon, että me länsimaiset uskovat voisimme oppia heiltä. Emme siis ihannoi vainoja, mutta että emme olisi niin ylimielisiä kaikessa oikeaoppisuudessamme, koska rakkauttame ei ole koeteltu vielä monenkaan kohdalla kalashnikovin piippu suussa.
Ehkä Jumala odottaa meiltä ennekaikkea armoonsa tyytymistä ja turvautumista. Olipa edessä mitä tahansa.
Helppoina aikoina voidaan kerskua rakastamisistamme, mutta tosi paikan tullen olemme tuskin sen kummempia kuin Pietari, joka sadatellen sanoi: "En tunne sitä miestä". Mutta on yksi, joka kuolemankin edessä oli uskollinen loppuun saakka. Ja täysin kelvottomina saamme luottaa Häneen kaikissa olosuhteissa.
-
Silti ajattelen, että tänäkin päivänä Jumala varustaa esim. Lähi-idässä uskovia rakastamaan kuolemaan saakka. Toivon, että me länsimaiset uskovat voisimme oppia heiltä. Emme siis ihannoi vainoja, mutta että emme olisi niin ylimielisiä kaikessa oikeaoppisuudessamme, koska rakkauttame ei ole koeteltu vielä monenkaan kohdalla kalashnikovin piippu suussa.
Ehkä Jumala odottaa meiltä ennekaikkea armoonsa tyytymistä ja turvautumista. Olipa edessä mitä tahansa.
Helppoina aikoina voidaan kerskua rakastamisistamme, mutta tosi paikan tullen olemme tuskin sen kummempia kuin Pietari, joka sadatellen sanoi: "En tunne sitä miestä". Mutta on yksi, joka kuolemankin edessä oli uskollinen loppuun saakka. Ja täysin kelvottomina saamme luottaa Häneen kaikissa olosuhteissa.
Itsessämme emme ole Pietaria kummempia, mutta ilmeisesti Pietarikin kuitenkin kuoli lopulta uskonsa tähden. Herra oli lähettänyt siinä vaiheessa Henkensä Pietarinkin puolustajaksi. Siksi he kykenivät olemaan todistajina kuolemaan asti. Eivät oman erinomaisuutensa, rakkaudellisuutensa tai minkään inhimillisen ominaisuutensa vuoksi. Herra oli heidän kanssaan, viimeiseen päivään asti. Herralle kunnia, ei ihmiselle.
-
Huokaus... on tässä yritetty, ihan aikuisen oikeasti, totisin sydämin, tosissaan, periksi antamattomalla pyhällä kiivastuksella ja päättäväisyydellä. Eiköhän tämä kuitenkin tästä, kun laitan koko voimani ja tarmoni peliin. Eikös Jumala sitä juuri odota?
Langenneessa ihmisluonnossa on jotain sellaista, että Jumalan armon vastaanottaminen ilman pienintäkään omaa ansiota ei tunnu sopivalta. EI se nyt vaan sovi. Pitäähän meidänkin saada painaa oma Eskon puumerkkimme pelastuksemme perusteisiin. On liian nöyryyttävää tulla ansiottomana, jumalattomana, Herraa vastaan taistelevana ja ottaa armosta vastaan pelastus, jonka Jeesus on hankkinut "oman ruumiinsa uhrilla kertakaikkiaan".
Niin se vaan on ettei tämä Jumalan armo Jeesuksessa tunnu monellekaan yksin riittävän vaan siihen ihminen haluaa lisätä jotain omaansa. Mutta se onkin sitten autuasta, kun armon mittaamaton avaruus alkaa avautumaan syntiselle ja hän panee toivonsa yksin Jeesuksen lunastustyöhön. Tätä asiaa opitaan psalmistan tavoin siellä montun pohjalla: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra" ja "Hän tarttui minuun ja nosti minut ylös lokaisesta liejusta". Hän teki sen.
Hieman hämmentäviä vastauksia. Jos ottaisi itseensä, voisipa melkein loukkaantua.
Tuossakin kirjoitetaan ihan oikeita asioita. Siihen ei ole mitään vastaan sanottavaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että on vastattu kysymykseen "miten tulla Jumalalle kelvolliseksi". Ei siihen mitä kysyttiin.
Eihän kysymys koskenut millään tavalla sitä, miten tulla Jumalalle kelvolliseksi. Kysymyksessä tähdennettiin mitä Jumala meiltä toivoo "nimenomaan vaelluksen näkökulmasta" katsottuna. Ei kai kukaan hiemankin armon evankeliumia tuntemaan oppinut kuvittele vaelluksellaan tulevansa Jumalalle kelvolliseksi? Tai ansaitsevansa sillä jotain Jumalan edessä? Että vaelluksemme vaikuttaisi jotenkin vanhurskauttamiseemme?
Koska vain ja ainoastaan Kristuksen vanhurskaus ja pyhyys kestää Jumalan edessä. Ja sen saamme ottaa vastaan yksin armosta, uskon kautta. Miten ikinä voisimme siihen täydelliseen lahjaksi saatuun vanhurskauteen jotain lisätä omilla yrittämisillämme, ponnisteluillamme, vaelluksellamme?
Jos vanhurskaus, tai edes osa sitä, voitaisiin saada lain, tekojen, omien ponnistelujen kautta, sillä osoitettaisiin, ettei Kristuksen uhri olisikaan riittävä. Että sitä pitäisi täydentää. Miten voisimme omat saastaiset riepumme laittaa Kristuksen täydellisen puhtaan valkoisen vanhurskauden vaatteen päälle, ikäänkuin lisäksi?
Antaessaan kirjeissään paljon kehoituksia seurakunnille, miten Jumalan lasten tulee vaeltaa, ei Paavalikaan tietysti tarkoita sitä, että siinä olisi kysymys vanhurskautamisesta. Miten tulla kelvolliseksi Jumalan edessä. Vaan miten olisi oikein elää Jumalan lapsena. Sivuutammekohan sen osan Paavalin kirjeistä liian kevyesti?
Itse kysymykseen ehkä myöhemmin enemmän. Tässä vaiheessa yksi keskeinen kohta jota voi miettiä.
"Niin kuin siis olette ottaneet vastaan Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä. Juurtukaa häneen, rakentukaa hänessä ja vahvistukaa uskossa"(Kol.2)
-
Tuossakin kirjoitetaan ihan oikeita asioita. Siihen ei ole mitään vastaan sanottavaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että on vastattu kysymykseen "miten tulla Jumalalle kelvolliseksi". Ei siihen mitä kysyttiin.
Eihän kysymys koskenut millään tavalla sitä, miten tulla Jumalalle kelvolliseksi. Kysymyksessä tähdennettiin mitä Jumala meiltä toivoo "nimenomaan vaelluksen näkökulmasta" katsottuna. Ei kai kukaan hiemankin armon evankeliumia tuntemaan oppinut kuvittele vaelluksellaan tulevansa Jumalalle kelvolliseksi? Tai ansaitsevansa sillä jotain Jumalan edessä? Että vaelluksemme vaikuttaisi jotenkin vanhurskauttamiseemme?
Kuulehan Jopo. Jumala tuntee meidät. Uskaltaisinko sanoa, ettei Hän toivo toivottomalta mitään muuta kuin pysymistä sillä pelastuksen kalliolla, jolle Hän on hukkuvan nostanut ja jolla tulimme kelvollisiksi ja jolla pysymme kelvollisina. Tässä mielessä takaisin alkuun ja ristille. Paavali oli pitkälle kilvoitellut mies, mutta "vaelluksensa näkökulmasta katsottuna" hän sanoi loppuun asti kerskaavansa vain Jeesuksen Kristuksen rististä. Näin se menee ja pelastus on meitä lähempänä nyt kuin silloin, kun uskoon tulimme. Pelastusta kun on "monen sorttista".
Kirjoitit: "Ei kai kukaan hiemankin armon evankeliumia tuntemaan oppinut kuvittele vaelluksellaan tulevansa Jumalalle kelvolliseksi? Tai ansaitsevansa sillä jotain Jumalan edessä? Että vaelluksemme vaikuttaisi jotenkin vanhurskauttamiseemme?"
Kunpa tuo pitäisikin paikkansa, mutta kun harvoin pitää. Jos emme petä itseämme (jota varsin helposti teemme) niin huomaamme petollisen sydämemme rakentavan omiin ansioihin Jeesuksen sovitustyön rinnalle. Rakennusaineet voivat kulkea mukana salakavalasti oikeaan armonevankeliumiin kätkeytyneenä, terveenä oppina, onnistuneena kilvoitteluna ja ties vaikka minä.
Jumala varmasti odottaa, että otamme vastaan sen ilmoituksen, joka on 1.Kor. 1:29-30, Ef. 2:10 ja Room. 11:36. Lainaan kohdat tähän alle, vaikka ilmeisesti osaamme ne ulkomuististakin.
Hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: "Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra".
Me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.
Hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen.
-
Tietenkin voitaisiin vastata niinkin yksinkertaisesti: Mitä nyt hyppyselliseltä savea voitaisiin odottaa? Ei paljoa.
Mielestäni evankeliumin alkeetkin oppineen tulee periaatteesa "tietää", ettei vaelluksella voida ansaita pelastusta Jumalan edessä. Ettei se vaikutta vanhurskauttamiseen. Tai muuten saatu opetus on vierasta evankeliumia. Jos jo "teoria" menee tuossa kohtaa vinoon, miten käykään käytännön eämän?
Käytännössä tuon totuuden ja uskon eläminen todeksi on eri asia. Siksikin on mielestäni tärkeä pohtia pelastuksen perustuksen ohella, miten armahdettuna Jumalan lapsena käytämme tämän meille annetun ajan. Mitä Jumala meiltä odottaa - ja mitä varsinkaan ei!
Ei tässä ole kysymys, että "kerskaisimme" mistään muusta kuin Jeesuksen rististä. Varsinkaan vaelluksestamme!
Ite olen tullut kääntymykseen voimakkaan synnin ja arvottomuuden tunnon siivittämänä. Mitkään neuvot "vilpittömästä" syntien tunnustamisesta ja "hylkäämisestä" - ikään kuin armon saamisen ehtona - ei tuonut rauhaa, vaan ahdistusta. Samoin "kokosydämisen ratkaisun" vaatimukset. Ei minusta ollut mihinkään sellaiseen. Jos armo saataisiin vasta noiden ehtojen jälkeen, olisin hukassa. Ei minusta ole uskovaiseksi. Uskon asiat kuuluu vain vilpittömille, kokosydämisille ratkaisun tekijöille. Ei minulle. Teki mieli laittaa hanskat tiskiin ja koettaa unohtaa koko juttu. Jumala ei unohtanut.
Sain käsiini kirjan "Sovitus Kristuksessa". Jossa tuotiin ihmisen syntisyyden juuria esiin. "Parhaimpiakin ihmisen tekoja tahraa väärä vaikutin". "Pelastus ei ole teoista. Ei uskosta ja teoista. Vaan yksin uskosta. Se on armosta. Tai sitten ei ole pelastusta ollenkaan" (muistinvaraisia lainauksia)
Liityttyäni silloiseen seurakuntaan aluksi kaikki oli selvää. Mutta siellä alkoi tulla vastaan opetusta joka alkoi hämärtää evankeliumia. Puheet joissa lakia ja evankeliumia sekoitettiin, sai parhaat kiitokset useimmilta. Kysyttäessä pelastuksen perusteita, vastaus oli periaateessa oikea: Armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta. Usein kuitenkin käytännön julistuksessa armon sanan perään tuli määreitä - "mutta, kunhan vain" jne. Alkoi ahdistaa.
Sain käsiini Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen. Se oli lääkettä. Pikkuhiljaa kypsyin ja rohkaistuin jättämään silloisen seurakunnan. Lain ja evankeliumin tehtävien erottaminen on yksi niitä keskeisiä asiaoita, joita olen halunnut siitä lähtien opetella.
Ehkä tuon taustanikin vuoksi, näen tärkeänä myös kysymyksen miten meidän tulisi Jumalan armahtamina lapsina elää. Paavali ei kerskannut muusta kuin Jeesuksen rististä. Samaa hän toivoo kaikilta muiltakin. Silti hän ei jätä antamatta lukuisia neuvoja. Paavalin kirjeitä selaamalla selviää kuinka paljon sellaista opetusta on. Mikä niissä opetuksissa on oleellisinta? Mihin noissa opetuksissa olisi oikein keskittyä, ettei sitä sivuutettaisi ja varsinkaan, ettei evankeliumia vesitettäisi ehdollisuudella tai jälkivaatimuksilla?
-
Tietenkin voitaisiin vastata niinkin yksinkertaisesti: Mitä nyt hyppyselliseltä savea voitaisiin odottaa? Ei paljoa.
Mielestäni evankeliumin alkeetkin oppineen tulee periaatteesa "tietää", ettei vaelluksella voida ansaita pelastusta Jumalan edessä. Ettei se vaikutta vanhurskauttamiseen. Tai muuten saatu opetus on vierasta evankeliumia. Jos jo "teoria" menee tuossa kohtaa vinoon, miten käykään käytännön eämän?
Käytännössä tuon totuuden ja uskon eläminen todeksi on eri asia. Siksikin on mielestäni tärkeä pohtia pelastuksen perustuksen ohella, miten armahdettuna Jumalan lapsena käytämme tämän meille annetun ajan. Mitä Jumala meiltä odottaa - ja mitä varsinkaan ei!
Ei tässä ole kysymys, että "kerskaisimme" mistään muusta kuin Jeesuksen rististä. Varsinkaan vaelluksestamme!
Ite olen tullut kääntymykseen voimakkaan synnin ja arvottomuuden tunnon siivittämänä. Mitkään neuvot "vilpittömästä" syntien tunnustamisesta ja "hylkäämisestä" - ikään kuin armon saamisen ehtona - ei tuonut rauhaa, vaan ahdistusta. Samoin "kokosydämisen ratkaisun" vaatimukset. Ei minusta ollut mihinkään sellaiseen. Jos armo saataisiin vasta noiden ehtojen jälkeen, olisin hukassa. Ei minusta ole uskovaiseksi. Uskon asiat kuuluu vain vilpittömille, kokosydämisille ratkaisun tekijöille. Ei minulle. Teki mieli laittaa hanskat tiskiin ja koettaa unohtaa koko juttu. Jumala ei unohtanut.
Sain käsiini kirjan "Sovitus Kristuksessa". Jossa tuotiin ihmisen syntisyyden juuria esiin. "Parhaimpiakin ihmisen tekoja tahraa väärä vaikutin". "Pelastus ei ole teoista. Ei uskosta ja teoista. Vaan yksin uskosta. Se on armosta. Tai sitten ei ole pelastusta ollenkaan" (muistinvaraisia lainauksia)
Liityttyäni silloiseen seurakuntaan aluksi kaikki oli selvää. Mutta siellä alkoi tulla vastaan opetusta joka alkoi hämärtää evankeliumia. Puheet joissa lakia ja evankeliumia sekoitettiin, sai parhaat kiitokset useimmilta. Kysyttäessä pelastuksen perusteita, vastaus oli periaateessa oikea: Armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta. Usein kuitenkin käytännön julistuksessa armon sanan perään tuli määreitä - "mutta, kunhan vain" jne. Alkoi ahdistaa.
Sain käsiini Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen. Se oli lääkettä. Pikkuhiljaa kypsyin ja rohkaistuin jättämään silloisen seurakunnan. Lain ja evankeliumin tehtävien erottaminen on yksi niitä keskeisiä asiaoita, joita olen halunnut siitä lähtien opetella.
Ehkä tuon taustanikin vuoksi, näen tärkeänä myös kysymyksen miten meidän tulisi Jumalan armahtamina lapsina elää. Paavali ei kerskannut muusta kuin Jeesuksen rististä. Samaa hän toivoo kaikilta muiltakin. Silti hän ei jätä antamatta lukuisia neuvoja. Paavalin kirjeitä selaamalla selviää kuinka paljon sellaista opetusta on. Mikä niissä opetuksissa on oleellisinta? Mihin noissa opetuksissa olisi oikein keskittyä, ettei sitä sivuutettaisi ja varsinkaan, ettei evankeliumia vesitettäisi ehdollisuudella tai jälkivaatimuksilla?
Hyvin kirjoitit. Emme ole lainkaan eri linjoilla. Minulla on vain tapa korostaa sitä tosiasiaa, ettei Jumala vaadi meiltä mitään ennen kuin on antanut meille jotain. Uskoa Hän kyllä 'vaatii' -ilman uskoa on mahdotonta vaeltaa Jumalan yhteydessä- mutta sekin syntyy meissä Jumalan vaikutuksesta ("Se on Jumalan teko, että uskotte", sanoi Jeesus).
Tahtoisin kirjoittaa palstalla enemmän, mutta tällä havaa sairaudet vievät voimia ja varsinkin puheluihin vastaamiset aikaa. Foorumin kirjoituksiin paneutuminen jää vähemmälle. Rakentavia kirjoituksia täältä kyllä löytyy... Turvallista ja Jumalan siunaamaa viikonvaihdetta Sinulle ja kaikille lukijoille. :)
-
Ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Eiköhän ole niin, että jokainen Jumalan lapsi joutuu painiskelemaan näiden kanssa omassa elämässään. Ihmisluonnolle on vaikeaa omaksua puhdas armo - se ei ole ainoastaan vaikeaa, vaan mahdotonta. Vain Jumala voi sen vaikuttaa, kilvoituksemme ydin on pysyä armossa. Armon sanoma on vallankumouksellinen ja todellinen armon julistus sisältää riskin, että joku laittaa ranttaliksi kuvitellen, että armon varassa voi elää miten tahansa.
On kuitenkin hyvä pitää jatkuvasti mielessä se, että synnin suosiminen armon varassa johtaa ennen pitkää lain alaisuuteen ja siten siis pois armosta. Siinä on nähtävissä sielunvihollisen sormi. Se koettaa tehdä kaikkensa, että saisi uskovan edes hivenen tekemään armon varjolla syntiä. Juoni rakentuu siihen "tekniikkaan", että uskova alkaa suosia pikkuhiljaa vääryyttä. Myöhemmin se muuttaa taktiikkaa ja sanoen, ettei armo enää sinulle kuulu. Siitä onkin sitten leikki kaukana.
On kuitenkin muistettava, että armo kasvattaa pois synnistä (Tiit. 2:11-14). Laki toimii päinvastoin (Room. 4:15).
-
Uskonkuuliaisuuden katolinen määritelmä. Tuntuuko tutulta?
-
Uskonkuuliaisuuden katolinen määritelmä. Tuntuuko tutulta?
Ahdistavalta kuulostaa. Pitää täysin pystyä tekemään jotakin - ja joku toinen sanelee meille sen, mitä pitää pystyä tekemään.
-
Itse olen edennyt kuitenkin jo niin pitkälle, että tuota uskokuuliaisuuden katolista määritelmää lukiessani puoleen väliin asti, mielessä vilahti jo heittää rukkaset jorpakkoon ja painua suolle huutamaan. Niin koko olemuksellisesti suostunut tapaus olen.
Mutta sen verran kuitenkin suostun, että kuiskaan "Taivuta Sinä Jumala minut, kun ei minusta ole kuin pysymään paikallani tai taittumaan poikki".
-
Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen alussa (1:5) mm. näin: "…me olemme saaneet armon ja apostolin viran, että syntyisi uskon kuuliaisuus hänen nimeänsä kohtaan kaikissa pakanakansoissa."
Edessäni on Baptistikatekismus vuodelta 1693. Siinä sanotaan uskon kuuliaisuudesta näin:
47. KYSYMYS:
Missä on uskon kuulaisuus annettu tiivistettynä?
VASTAUS:
Kymmenen käskyä on yhteenveto uskon kuuliaisuudesta.
48. KYSYMYS:
Miten Kymmenen Käskyä voidaan tiivistää?
VASTAUS:
Kymmenen Käskyä voidaan tiivistää seuraavasti: Rakasta Herra. sinun Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi, koko voimastasi ja koko mielestäsi; ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Miltäs tämä Baptistinen määritelmä vaikuttaa ja miten se sopii yhteen tuon alussa olevan Room. 1:5 kanssa?
- -
Sorry, tämä on ollut täällä ennenkin, mutta tokkopa kertaus on pahasta :-[
http://puimatanner.net/index.php?topic=77.msg26657#msg26657
-
Laki on annettu jäljestä päin. Lupaus vaimon siemenestä joka murskaa käärmeen pään, on annettu jo paljon ennen lakia.
Laille ei kukaan kulene kuuliainen olemaan.
Kymmenen käskyä ei sano mitään USKON KUULIAISUUDESTA.
Usko uskoo kuuliaisesti Kristuksen uhriin jolla kaikki lain vaatimat teot on suoritettu ja kaikki syntimme JOTKA LAKI OSOITTAA, on sovitettu.
Uskonvanhurskaus ei ole helppo käsittää.
Room. 3:19 Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille,
... että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä;
Room. 3:20 sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.
Room. 3:21 Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia,
Room. 3:22 se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.
Room. 3:23 Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla
Room. 3:24 ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,
-
Silmäilin jälleen tuota Baptistikatekismusta ja joskus siihen raaputtamiani reunahuomautuksia.
Sivulla 55 on seuraava teksti:
104. KYSYMYS:
Mikä on kastettujen vastuu?
VASTAUS:
Jokaisen oikein kastetun tehtävä on liittyä johonkin Jeesuksen Kristuksen paikallisseurakuntaan, jotta he voisivat elää kaikissa Herran käskyissä ja toiminnassa nuhteitta. (Korostuksen minun).
Miltäs kuulostaa?
-
Silmäilin jälleen tuota Baptistikatekismusta ja joskus siihen raaputtamiani reunahuomautuksia.
Sivulla 55 on seuraava teksti:
104. KYSYMYS:
Mikä on kastettujen vastuu?
VASTAUS:
Jokaisen oikein kastetun tehtävä on liittyä johonkin Jeesuksen Kristuksen paikallisseurakuntaan, jotta he voisivat elää kaikissa Herran käskyissä ja toiminnassa nuhteitta. (Korostuksen minun).
Miltäs kuulostaa?
Siis että kastetun täytyy elää nuhteitta... Niinpä niin.
"Te mielettömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako te saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?"
-
Seurakuntayhteys on varmaan tarkoitettu voimavaraksi,
jossa yksilöuskovan on helpompi elää "nuhteettomasti Herran tahdossa".
Myös monet Pyhän Hengen lahjat esiintyvät seurakunnassa,
siis kollektiivisesti.
On silti monia syitä, miksi kaikki uudestisyntyneet uskovat eivät kuulu aktiivisesti mihinkään paikallisseurakuntaan.
Tärkeintä onkin pitää huoli siitä, että on jäsenenä Kristuksen näkymättömässä maanpäällisessä seurakunnassa,
siis pelastusta odottavien uskovien joukossa.
-
Silmäilin jälleen tuota Baptistikatekismusta ja joskus siihen raaputtamiani reunahuomautuksia.
Sivulla 55 on seuraava teksti:
104. KYSYMYS:
Mikä on kastettujen vastuu?
VASTAUS:
Jokaisen oikein kastetun tehtävä on liittyä johonkin Jeesuksen Kristuksen paikallisseurakuntaan, jotta he voisivat elää kaikissa Herran käskyissä ja toiminnassa nuhteitta. (Korostuksen minun).
Miltäs kuulostaa?
Siis että kastetun täytyy elää nuhteitta... Niinpä niin.
"Te mielettömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako te saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?"
Eikö se nimenomaan ole nuhteitta elämistä, että elää Hengen mukaan. Lakihenkisyydestä Jeesus nimenomaan enimmäkseen nuhteli.
-
On kuitenkin muistettava, että armo kasvattaa pois synnistä (Tiit. 2:11-14). Laki toimii päinvastoin (Room. 4:15).
Tosin lakikin aiheuttaa synnin vähenemistä, ainakin ulkoisessa mielessä, lain yhteiskunnallisen käytön ansiosta. Jos ei olisi voimassa olevaa yhteiskunnallista lakia (jonka piiriin kuuluu esim. vankilat), tai jos ei olisi olemassa lainkaan ulkoisen lain aiheuttamia pelotteita, jotka toimivat voimallisina vastamotiiveina rikollisille aikeille tai motiiveille, monet meistä olisivat jo kuolleet ja kaikki elävät eläisivät aika lailla pelon vallassa. Tilanteessa, jossa ei olisi voimassa mitään yhteiskunnallista lakia tai hyvää oikeusjärjestystä, ei voisi luottaa välttämättä moniin kristittyihinkään, joilla on usko siihen oppiin, että pelkkä armo kasvattaa pois synnistä. Onneksi sellaisia ihmisiä on sekä kristittyjen että ei-kristittyjen keskuudessa, joihin anarkian vallitessa voisi luottaa. En siis usko siihen, että vain kristityt ovat luotettavia tai "hyviä" ihmisiä, jos ulkoisen lain uhat ja kahleet puuttuvat kokonaan.
-
Ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Eiköhän ole niin, että jokainen Jumalan lapsi joutuu painiskelemaan näiden kanssa omassa elämässään. Ihmisluonnolle on vaikeaa omaksua puhdas armo - se ei ole ainoastaan vaikeaa, vaan mahdotonta. Vain Jumala voi sen vaikuttaa, kilvoituksemme ydin on pysyä armossa. Armon sanoma on vallankumouksellinen ja todellinen armon julistus sisältää riskin, että joku laittaa ranttaliksi kuvitellen, että armon varassa voi elää miten tahansa.
On kuitenkin hyvä pitää jatkuvasti mielessä se, että synnin suosiminen armon varassa johtaa ennen pitkää lain alaisuuteen ja siten siis pois armosta. Siinä on nähtävissä sielunvihollisen sormi. Se koettaa tehdä kaikkensa, että saisi uskovan edes hivenen tekemään armon varjolla syntiä. Juoni rakentuu siihen "tekniikkaan", että uskova alkaa suosia pikkuhiljaa vääryyttä. Myöhemmin se muuttaa taktiikkaa ja sanoen, ettei armo enää sinulle kuulu. Siitä onkin sitten leikki kaukana.
On kuitenkin muistettava, että armo kasvattaa pois synnistä (Tiit. 2:11-14). Laki toimii päinvastoin (Room. 4:15).
"Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa." (Tiit. 2:11-12)
Kun uskovainen yksilö on vakuuttunut läsnä olevasta, yksilön ajatuksista, asenteista ja toimista tietoisesta metafyysisestä persoonasta, jota yksilö pitää hyvänä ja siksi myös yksilölle arvoa antavana, yksilö pyrkii saavuttamaan tämän persoonan suosion tai hyväksynnän. Kun yksilö kokee rikkoneensa tämän läsnä olevan persoonan edessä, hän kokee statuksensa tai asemansa alentumisen, minkä seurauksena kortisolia stimuloituu, samoin kuin sitä stimuloituu, kun joku ihminen mokaa pahasti tai menettää kasvonsa tai maineensa muiden ihmisten edessä.
Anteeksiantamus ja sen taustalla oleva rakkaus on keino saada takaisin hyvä asema metafyysisen persoonan edessä, jonka seurauksena yksilössä stimuloituu esim. oksitosiinia, joka liittyy sosiaalisen hyväksynnän kokemukseen ja rakastetuksi tulemisen kokemiseen. Kun ihminen kokee sosiaalista hyväksyntää tai rakkautta, hän mielellään toimii hyväksyjiensä kanssa yhteistyössä. Miksi sama ei pätisi jumalasuhteeseen?
Koska statuksen tai hyvän aseman toisten edessä menettämiseen liittyy ahdistuksen kokemus ja jokaisella ihmisellä on jokin tällainen kokemus menneisyydessään, ihminen mielestäni luonnostaan pyrkii välttämään kasvojensa tai maineen menettämistä muiden silmien edessä. Miksi ei siis myös Jumalan edessä, ainakin sikäli kuin uskovaiselle ihmiselle Jumala on vähintään yhtä todellinen kuin muut ihmiset, joiden edessä uskovakin varoo joutumasta huonoon maineeseen heidän sääntöjään tai lakejaan rikkomalla ja näin itselleen huonon maineen tai aseman ansaitsemalla?