Keskusteluun liittynee myös ajatus uskonkuuliaisuudesta.
Oma kommenttini:
Edellisessä aistin evankeliumin "äänen", joka vapauttaa minut omista ponnisteluista jälkimmäisessä lain "äänen", joka vie juuri jatkuvaan itsensä tarkkailuun ja toivottomuuteen. Näissä kahdessa määritelmässä huomio kiinnittyy siihen, kuka on subjekti. Ensimmäisessä subjektina on Jumala, jälkimmäisessä ihminen. Siksi niissä on niin äärettömän suuri ero.
Lainaamissasi kahdessa tekstissä ajattelisin olevan kyse kahdesta aivan eri asiasta. Ensimmäisessä puhutaan pelastavasta uskosta ja siitä, ettei sille pidä asettaa mitään ehtoja. Minun on tosin vaikea hahmottaa, mitä opetusta sen on tarkoitettu opponoimaan.
Toisessa puhutaan jo pelastuneen elämästä Jumalan yhteydessä. Siitä, mikä on Jumalan tahto meihin nähden Kristuksessa ja Hänen seuraajinaan. Siinä ei ole nähdäkseni mitään aihetta ymmärtää sitä ohjailuna itsensä tarkkailuun ja toivottomuuteen.
Uskonkuuliaisuus yhdessä tai erikseen kirjoitettuna pohjautuu yksinkertaisesti esim. siihen, mitä Paavali kirjoittaa:
Room. 6
13 Älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle.
14 Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla.
15 Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se!
16 Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi?
17 Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut,
18 ja että te synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi!
Juuri tästä ymmärrän olevan kyse tuossa Helluntaiseurakunnan lähteestä otetussa lainauksessa.