Olen hieman hämmentynyt paxin ja HelenaM:n lähestysmistavasta.
Jeesus sanoi, että joka tekee syntiä, on synnin orja. Eli jos säälimme sinkkuja jotka eivät voi "toteuttaa halujaan syntiä tekemättä" ja teemme samoin homoille, niin eikö meidän loogisesti pitäisi osoittaa ymmärtämystä avioliiton rikkojille, jotka eivät voi kokea rakkautta tekemättä syntiä?
Synnistä vapautuminen on hengellinen, ei fyysinen tai psykologinen juttu ensisijaisesti.
Itsessämme olemme syntiin sidottuja ja sen orjia,mikä vaikuttaa ajatteluummekin mm. siten, että ajattelemme että elämämme on epätäydellistä ja kärsimme jos emme voi tyydyttää halujamme.
Olen avoimesti täällä kertonut tilanteesta, missä olin kovassa kiusauksessa tehdä aviorikos. Inhimillisesti se oli aivan ymmärrettävää. En kerro yksityiskohtaisesti, mutta jopa mieheni sanoi, että olisi ollut melkein reilua että olisi tehnyt aviorikoksen siinä valossa mitä puolisoni laittoi minut kokemaan.
Omassa sydämessä oli valtava kaipaus monella eri tasolla, samalla kun olin jo tuominnut itseni kadotukseen.
En tietenkään saanut keneltäkään ymmärrystä. Jopa kampaajani varoitti minua aviorikoksesta, vaikka ei ollut uskossa.
Samalla koin Jumalan tuomion hyvin voimakkaasti.
Melko järkyttävä olotila. Vasta kun Jeesus itse ilmestyi minulle armollisena ja totuudellisena ja sanoi hiljaa, rauhallisesti, vakaasti:"Sandia, kyllä se on synti", alkoi vapautuminen.
Ja se oli ensisijaisesti hengellinen. Itsessäni en olisi selvinnyt. Jotain tuhoisaa tavalla tai toisella olisi tapahtunut.
Ajattelen, että on vaarallista alkaa "ymmärtää" syntiä, vaikka kuinka oikeutetulta se tuntuisi tunne- ja fysiologiseslla tasolla. Lopulta se vie kuolemaan ja tuomioon.