Rakkaus vs. realismi?
Kun taas lueskelin poliittisia ajatuksia esimerkiksi maahanmuutosta, niin tuli mieleen miten pitäisi yhdistää rakkaus ja realismi? Toisin sanoen haluta hyvää ja suhtautua rakastaen ihmisiin (muukalaisiinkin), mutta silti ei sulkea silmiä ikäviltä asioilta ja seurauksilta? Erityisesti politiikan yhteydessä tämä voi olla vaikeaa, kun pitäisi tehdä isoja päätöksiä (tai edes äänestää), joissa tulisi ottaa huomioon "isompi kuva".
Käytännössä tässä voisi nostaa esiin ääripäitä. Muistan erään papin kommentoineen pakolaisvyöryn jälkeen, että tässä on mahdollisuus kristinuskon levittämiseen, kun lähetyskenttä tulee tänne (varmaankin optimistista, mutta varmasti jokin osa tulijoista kääntyy).
Toisaalta taas jotkin median asiantuntijat eivät tunnu tunnistavan mitään negatiivisia ilmiöitä, vaan sulkevat idealistisesti silmänsä (rikollisuus, raiskaukset, ghetot, kunniaväkivalta). Ja onhan ikävien asioiden esille nostaminen joskus hieman mautonta ja tuntuu välillä rakkaudettomalta. Toisaalta faktojen tunnustaminen on viisauden alku; kaikki tulijat tuskin haluavat kääntyä kristinuskoon - ehkä ei edes merkittävä osa. Ja tästä voi seurata ongelmia ja aivan uusia monikulttuurisia konflikteja, (sisällis)sotakin lopulta.
Samoin mietin, että ketä pitäisi rakastaa ja onko lopulta kyse vain rakkauden eri kohteista? Maahanmuuttokriitikko rakastaa Suomea ja suomalaisia nykymuodossaan ja haluaa välttää ongelmat tai kansan muuttumisen toiseksi, suvaitsevainen rakastaa myös muukalaista kuin maanmiestään (tai idealistisesti enemmän) ja näkee heissä yhtä lailla hyvää?
Jumala on luonut myös maat ja asettanut niiden ajat ja rajat; ehkäpä monikulttuurisuusvillitys on osa lopun aikoja, eikä tule toimimaan hyvin. Osaltaan kristityn ajattelun pitäisi varmaan myös ylittää puhtaan maalliset lähtökohdat ja korostaa sielun pelastumista ja Jumalan valtakunnan periaatteita. Toisaalta kaikilta maallisilta näkökohdilta ja synnin realismilta silmien sulkeminen ei myöskään kuulosta viisaalta, etenkin jos pitäisi olla maallisena päättäjänä. Vastuuta mahdollisista huonoista seurauksista voi tuskin välttää sillä, että korostaisi vain olevansa rakkaudellinen.
Jälkikristillisenä ja maallistuvana maana Suomessa on kuitenkin vielä paljon kristillisiä oletuksia ja käytäntöjä olemassa kulttuurisella tasolla, ja niistäkin voi olla kiitollinen. Varmasti esim. uskoontulon jälkeen opettelua ja poisoppimista olisi paljon enemmän, jos kulttuurinen tausta olisi täysin toinen.
Raamatussahan on sekin hyvä puoli, että se tuo synnin ja ihmisluonnon huonot puolet esiin hyvin realistisesti. Toisaalta on myös rakkauden ja toivon suhteen myöskin hyvin idealistinen. Näiden eri puolien soveltaminen yhtä lailla ja tasaisesti käytäntöön sitten voi olla välillä vaikeampaa.