“Mitä uskonnollisempi ihmisestä tulee, sitä kauemmaksi Jumalasta
hän kasvaa. Lisääntyvän omistautumisen myötä tulee
lisääntyvä tyhjyyden tunne. Kaikkien sääntöjen pitäminen ei tyydytä
sisäistä nälkää; ja niin omistautumista seuraa uusi omistautuminen,
johon liittyy aina toive siitä, että tämä on se viimeinen
uhri, joka miellyttää Jumalaa ja tuo sydämelle tyydytyksen.
Uskonto muuttaa käyttäytymistä, mutta ei sydäntä ‘haluamisen
lähdettä’. Seuraamalla kaikkia sääntöjä uskova välttää sitä
mikä on kiellettyä, mutta hänen sydämensä haluaa sitä edelleen.
Itseasiassa sydän haluaa sitä enemmän nyt, kuin silloin,
kun se ei vielä ollut kiellettyä. Vilpitön henkilö alkaa inhota
kyvyttömyyttään totella ja alkaa tehdä lupauksia Jumalalle.
Uskovan ainoa todellinen vihollinen on orjan mielenlaatu,
joka jatkuvasti ponnistelee saavuttaakseen Jumalan suosion.
Jos henkilö etsii Jumalan hyväksymistä jonkin sellaisen perusteella,
minkä mukaan hän on elämänsä järjestänyt, hän ilmaisee,
että Kristuksen kuolema oli tarpeeton.”
Malcolm Smith, Se on täytetty
Liittyen Malcolm Smithin tekstin kohtaan, jossa hän sanoo, että "uskovan ainoa todellinen vihollinen on orjan mielenlaatu". Ei tarvitse käsitellä asiaa siltä kantilta, miten Smith sanan "orjan mielenlaatu" kaikissa suhteissa ymmärtää, vaikka hänen tekstinsä kohtaan viittaankin. Yllä näkyvässä Smithin tekstikohdassa "orjan mielenlaatu" merkitsee lakihenkistä toimintaa, jolla yritetään saavuttaa Jumalan suosio ja jopa oma lopullinen pelastus.
Miten sanojen kuuliaisuus ja alamaisuus merkitykset eroavat orjan mielen laadusta? Joku orja on voinut olla sydämestään kuuliainen tai alamainen isännälleen. Siksi jonkun tietynlaisen orjan isäntäänsä suuntaama mielenlaatu on verrattavissa kristilliseen kuuliaisuuteen (esim. Room. 1:.5, Room. 6:17; Ef. 6:6; Kol. 3:23).
Moni kristitty on sitä mieltä, että uskovakin on luonnostaan Jumalan vihamies lihansa puolesta, ja joskus kokemuksellisestikin, niin että kristitty kokonaisvaltaisesti kokee vihaavansa Jumalaa. Viittaan esim. Urho Rafael Muroman sanoihin:
"Hän vei minut sellaisiin ahdistuksiin, että viha kuohui sisimmässäni ja kuohui erikoisesti Herraa kohtaan. Voi, miten kauheasti minä vihasinkaan Herraa! Vielä nytkin nuo muistot ihan hirvittävät. Niissä ahdistuksissa opin tuntemaan, mikä minä todellisuudessa olen. Sain fyysisesti elää todeksi Paavalin sanat: 'Lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan' (Room 8:7). Niin se on. 'Vanha ihminen', 'liha', se on täynnä vihaa Jumalaa vastaan, vaikka ei sitä aina huomaa. Se on uskovissakin pelkkää vihaa Jumalaa vastaan. Sillä ei 'vanha luonto' uudestisyntymisessä muutu. Se pysyy ja jää ihan samanlaiseksi, ja siksipä liha aina taisteleekin henkeä vastaan, ja sen teot, jos ne vain pääsevät ilmenemään, ovat uskovaisissakin ihan hirvittävät (Gal 5:19-21). Ja toisinaan ne pääsevät."
Muroma viittaa Roomalaiskirjeen kohtaan 8:7. Nimenomaan sen kohdan ja oman kokemuksen pohjalta on ilmeisesti väitetty, ettei kristitty ole parempi kuin muut. (Vrt. Room. 3:9: "Olemmeko me parempia? Emme suinkaan.") Minkä valossa? Lain täydellisyysvaatimuksen valossa mitä ilmeisimmin (Gal. 3:10 ja Jaak. 2:10).
Moni kristitty on sanonut, ettei kristitty "lihansa" puolesta ole kuuliainen Jumalan laille tai tahdolle, eli että kristitty on siinä mielessä kapinallinen, ei sydämestään kuuliainen ja alamainen Isälleen. Tämä ei kuitenkaan voi olla koko totuus, sillä Paavali sanoo, että hän sisällisen ihmisensä puolesta ilolla yhtyy Jumalan lakiin (Room. 7:22). Mitä ilmeisimmin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on todellisuutta vain silloin, kun ei ole suurempia ahdistuksia ja vastoinkäymisiä? Jos näin (Muroman kokemus vaikuttaisi vahvistavan asian), silloin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on hyvin ehdollista, enemmän tai vähemmän riippuvaista "iloitsemishetken" elämäntilanteesta ja fiiliksistä. Jos todella näin, niin silloin "ilolla Jumalan lakiin yhtyminen" on nähdäkseni aika teennäistä ja epätodellista.
Tästä samasta aiheesta voin jatkaa myöhemmin.