Kirjoittaja Aihe: Uskovan ja agnostikon suhde  (Luettu 13088 kertaa)

Poissa crystalvoice

  • Viestejä: 494
Vs: Uskovan ja agnostikon suhde
« Vastaus #60 : 30.09.16 - klo:01:07 »
Olen ajatellut omakohtaisen kokemukseni perusteella niin, että kognitiivinen dissonanssi, joka lopulta voi johtaa uudestisyntyneen ihmisen täyteen agnostisismiin, ateismiin tai joka tapauksessa uskon menetykseen, johtuu siitä, että epäilykset ja Jumalan olemassaolon radikaali epäileminen perustuvat väärille perustuksille, sellaisille perusteille, jotka eivät vastaa sitä, mihin Jumalan edessä tarvitsisikaan uskoa.
Anekdotaalinen todistusaineistohan väittää, että tällainen on ollut yleistä erityisesti sellaisten nuorten teologianopiskelijoiden keskuudessa, jotka tulevat konservatiivisen herätyskristillisyyden parista. Kun ainoa opittu (ja Jumalan edessä ainoana oikeana pidetty) ymmärrysmalli suhteessa uskoon on tietynlainen fideismi, ja suhteessa Raamattuun inerrancy-oppi, niin sitten ollaan täysin aseettomia kirkollisesta teologiasta itsensä etäännyttäneen akateemisen teologian ja sen historiallis-kriittisten metodien edessä.

Syntyy se paljon puhuttu "aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä" -ilmiö.  Niin ei tarvitsisi kuitenkaan olla, jos kristinuskosta, sen "lukutavoista" ja uskon ympärillä käytävästä keskustelusta ja argumenteista olisi laajempi kuva oman herätysliikenarratiivin sijaan.

Olet oikeassa, Jees-mies.

Haluaisin olla sellainen kristitty, joka pitäisi aina Jumalaan tai Kristukseen sitoutumatonta järkeä (vertaa 2 Kor. 10:5) suuressa määrin Jumalan vihollisena, kun se omajohtoisesti pääsee pyhiä kirjoituksia eli erityistä ilmoitusta tutkimaan. Jos ihmisellä olisi tällainen vahva Kristukseen jumalallisissa asioissa aina sitoutunut mieli, kaikki kristinuskoon, kristilliseen teologiaan tai Raamattuun liittyvät vastaväitteet eivät häntä millään lailla järkyttäisi, kun hän jo lähtökohtaisesti pitäisi Kristukseen ja Jumalan ilmoitukseen sitoutumatonta järkeä sellaisena, että se on epäluotettava erityistä ilmoitusta tutkiessaan, pahimmillaan suorastaan pilkkaaja, koska se on "lihan mielen" vallassa (Room. 8:7; Gal. 5:17).

Mutta kysymys kuuluukin, miten Jumalan erityinen ilmoitus tarkalleen ottaen tulisi kristillisesti oikein ymmärtää? (Raamattu ei ole tippunut taivaasta. Se on kirjoitettu erilaisissa paikoissa satojen vuosien aikoina eri ihmisten toimesta erilaisille ihmisille ja yhteisöille, ja kaiken lisäksi kolmella eri kielellä, joita nykyihminen ei tunne. Nykyihminen ei tunne myöskään sitä kulttuuria ja ajatusmaailmaa, minkä keskellä Raamatun eri kirjat ovat syntyneet. Opiskelemalla ymmärrys kyllä lisääntyy. Ei tuhansia vuosia myöhemmin elävä jotakin käännöstä lukeva ihminen voi millään tuosta vain sanoa lukevansa aina ja joka kerta Jumalan tahtoa suhteessa itseensä, sillä hän voi lukea lukemaansa omia ajatuksiaan tai ymmärtää lukemansa monessa suhteessa väärin.) Tai miten Raamatun inspiraatio on ymmärrettävä? Itse en voi millään yhtyä esim. saarnivaaralaiseen fundamentalismiin. En voi toisaalta yhtyä myöskään Heikki Räisäsen kaltaisiin liberaaleihin. Ei ole helppoa muovata fundamentalismin ja liberaaliteologian välissä myös asiallista kritiikkiä kestävää näkemystä Raamatusta tai Jumalan ilmoituksesta, sillä mainitsemani kaksi ääripäätä vaikuttavat helpommilta vaihtoehdoilta, vaikka molemmat ovat selvästi kestämättömiä ja epäuskottavia vaihtoehtoja, ainakin minulle.