Olen pohtinut usein sitä, että voiko armon-alaisuutta käyttää väärin. Mielestäni ei voi.
Kun Johannes kirjoittaa, että "synti on laittomuus", niin syntiin suostuminen merkitsee paluuta lain alaisuuteen. Ei se heti merkitse armon ulkopuolelle joutumista, mutta jatkuessaan ihminen saattaa menettää sen uskon, millä armo on omistettavissa. Ja juuri siihen sielunvihollinen rakentaa taktiikkansa. Ensin se vakuuttaa, ettei nyt noin pieni asia voi armosta pois viedä. Mutta sitten kun syntiä on sen mielestä riittävästi, niin se muuttaa taktiikkaansa ja sanoo, ettei armo sinulle enää kuulu. Siksi synnillä leikitteleminen on äärimmäisen vakavaa.
Mutta tässä on tarkoitus keskustella kristillisistä tavoista. Onkohan tullut jo esille se, että tapakristillisyys riittää monelle itseään kristittynä pitävälle?