Horjumiseni johtui aika pitkälti olosuhteista, jotka "sattuivat" kohdalleni. Olin jo perheellinen, vanhin lapsemme oli jo syntynyt. Palvelukseenastumismääräys tuli täytenä yllätyksenä, kun olin kesälomalla kotipaikkakunnalla ja se siviilipalvelupaikka olisi ollut täysin toisaalla. Lisäksi oli yksi mahdoton asia, työpaikalla oli muitakin nuoria miehiä ja yksi oli parasta aikaa armeijassa. Minun tilalleni olisi yht'äkkiä ollut mahdoton saada toista henkilöä.
Kipuilin asian kanssa ja päädyin aseelliseen palvelukseen. Menin sotilaspiirin esikuntaan ja siitä asia lähti liikkeelle. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olin johdatuksessa.
Komppaniamme vääpeli "iski" silmänsä minuun. Hän oli sodat käynyt mies ja tarvitsi apulaista, johon hän voisi luottaa. Muutamien alkuammuntojen jälkeen minut kutsuttiin toimistoon ja tämä ylivääpeli halusi tehdä minusta kirjurin. Ja se sopi minulle, olin käytännössä aseettomassa palveluksessa. Jälkeenpäin tajusin, että hän oli selvittänyt taustani ja siksi luotti minuun.
Vain yksissä sotaharjoituksissa olin - sielläkin kirjurina. Kun "loppusota" (2 viikkoa?) tuli, ylivääpeli joutui sinne, mutta hän jätti minut yksin hoitamaan komppanian asioita. Kerran hän soitti minulle harjoituksista ja sanoi, että nyt on semmoinen aika, että edellisen saapumiserän sotilasavustuspaperit pitäisi laittaa kuntoon. Sanoin, että "herra sotilasmestari (hän oli juuri saanut ylennyksen), ne paperit ovat valmiina ja odottavat allekirjoitustanne". Olin tutkinut edellisen kirjurin tekemiä hakemuksia ja otin niistä mallia. Vaikka ei ollut näköpuhelinta, niin tuli semmoinen tunne, että esimiehen kasvot loistivat siellä toisessa päässä. Hän olikin kertonut jossain, että yleensä komppanioitten vääpelit surevat sitä, että saavat vain huonoja kirjureita, mutta hänellä ei ole ollut muuta kuin hyviä.